Jussi Raittinen levytysmatkalla USA:ssa - osa2: 1976

Tiedätkö suomalaista artistia, jonka levyillä on soittanut samoja muusikoita kuin Elviksen, Paul McCartneyn, Jerry Lee Lewisin, Carl Perkinsin, Rod Stewartin, John Mayallin, The Neville Brothersien tai vaikkapa Etta Jamesin levytyksissä? Tällainen artisti on pian 75-vuotta täyttävä Jussi Raittinen. Jussin USA:n levytysmatkojen toisessa osassa kerron kesän 1976 levytyksistä Nashvillessa, New Orleansissa ja Van Nuysissa sekä hiukan muustakin matkalla koetusta.

Rollin' The Rock

Uudelleen Amerikkaan 1976

Jussi & The Jordanaires

Jussi & The Jordanaires studiossa, kuva Henrik Schütt

Jussin heinäkuussa 1976 tekemän Amerikan matkan ensimmäinen levytyssessio pidettiin New Orleansissa Sea-Saint Studiolla, jossa äänitettiin Fats Dominon vanhoja r&b / rock'n roll-klassikkoja. Rollin' The Rock -albumin a-puoli koostuu näistä äänityksistä. Välillä käytiin Nashvillessa äänittämässä Nashville-albumin biisit ja lopuksi matkattiin länsirannikolle Ronny Weiserin studiolle äänittämään Rollin' The Rock -levyn b-puolen rockabillybiisit. Matka Helsingistä käynnistyi 29.6.

Löytyykö maksajaa?

Hyvissä ajoin suunniteltu levytysmatka Amerikkaan oli peruuntua alkuunsa. Suunnittelu oli alkanut jo edellisenä kesänä valtameren taa tehdyllä matkalla. Maaliskuussa 1976 Jussi ja levyn tuottajaksi lupautunut Matti Laipio kävivät Scandia Musiikissa sopimassa yhtiön johtaja Harry Orvomaan kanssa levytysmatkasta ja siitä mitä USA:ssa oli tarkoitus levyttää. Sovitun mukaan samalla reissulla piti tehdä tämä r&b ja rock'n'roll -levy ja Nashvillessa Scotty Mooren studiolla kantrilevy.

Keväällä Orvomaa sairastui vakavasti ja hänen tilalleen Scandian johtoon tuli aiemmin Topmostien laulusolistina ollut Gugi Koljuschkin. Gugi kertoi Scandian perääntyvän hankkeesta ja Laipiolle tuli kiire löytää uusi levy-yhtiö rahoittamaan levytysmatkan. Laipio tiedusteli ensin juuri Suomeen tytäryhtiön perustaneen CSB:n halukkuutta ja, kun ei sielläkään lämmetty asialle, seuraavaksi Love Recordsin kiinnostusta.

Loven Atte Blom ja Otto Donner kiinnostuivatkin asiasta ja ilmoittivat alustavasti olevansa valmiit yhteistyöhön. M.A. Numminen, joka oli mukana Loven touhuissa, oli jo aiemminkin houkutellut Jussia siirtymään Lovelle. Saatuaan vihreää tai ainakin keltaista valoa, Laipio vahvisti jo alustavasti tekemänsä studio-, hotelli- ja lentovaraukset.

Juhannuksen alla Otto Donner oli soittanut Laipiolle ja perunut Loven osallistumisen Amerikan matkaan. Love oli jo tuolloin talousvaikeuksissa ja sillä oli paljon royaltyvelkaa artisteilleen ja bändeilleen. Onneksi Donner oli kuitenkin neuvotellut Jussin puolesta valmiin diilin EMI:n kanssa. Jussi teki saman tien EMI:n kanssa neljän vuoden levytyssopimuksen, siihen kuului yksi albumi per vuosi ja EMI sitoutui maksamaan USA:n reissun kustannukset. Myöhemmin osoittautui, ettei sopimus pitänyt loppuun asti, mutta tämä matka oli turvattu. Tarkalle meni, sillä matkaan lähdettiin 29.6. eli varhain seuraavana aamuna levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

Rollin' The Rock

Perillä LA:ssa

Jussin lisäksi matkaan lähti hänen pitkäaikainen luottomuusikkonsa Kajde Westerlund ja valokuvaaja Henrik Schütt. Kajden rooli olikin tärkeä, hän vastasi biisien sovituksesta ja toimi kapellimestarina levytyksissä. Lisäksi seurueeseen kuului Yleisradion musiikkitoimittaja Sakari Warsell. Laipio oli mennyt rapakon taa jo aiemmin järjestelemään asioita ja oli Los Angelesin kentällä muuta seuruetta vastassa.

Seuraavana päivänä Losiin saapumisen jälkeen käytiin moikkaamassa Frank Zappaa, jonka luona Laipio majaili. Sielläkin keskusteltiin yhden biisin, Unto Monosen Satumaan, äänittämisestä, mutta Zappalla ei kuitenkaan ollut aikaa siihen. Seuraavan päivän seurue vietti Disneylandissa. Laipiolla on Scandian ajoilta hyvät suhteet Warneriin/Repriseen ja sen turvin seurue vieraili firman pääkonttorissa ja tutustui myös Burbankin filmistudioihin ja Warnerin prameaan musiikkistudioon. EMI sopimuksen myötä päästiin käymään myös Capitol Recordsin Capitol Towerissa. Seuruetta isännöinyt Capitolin pr-päällikkö antoi seurueelle nipun Capitolin promo-albumeja ja vinkkasi, että Nashvillessa voisi käyttää taustalaulujana Capitolille juuri uuden albumin tehnyttä Linda Hargrovea. Niinhän sitten tehtiinkin.

Suunnitelmat muuttuvat

Alun perin oli suunniteltu levytykset hoidettavan Memphisissä, New Orleansissa ja Nahvillessa. Memphisissä oli ajatus äänittää edellisen kesän tapaan Charlie Feathers kanssa Glo-lite-studiolla rockabillyä ja New Orleansissa Allen Toussaintin Sea-Saint studiolla Fats Domino / Smiley Lewis -tyyppistä rhythm & bluesia ja vähän rock'n'rollia. Nashvillesta puolestaan oli varattu aikaa Elviksen alkuperäisen kitaristin, Scotty Mooren Monument Studiolta, tarkoituksen äänittää siellä kantria.

Suunnitelma kuitenkin muuttui hieman, kun LA:sta poikettiin lähistöllä Van Nuysissä tapaamassa Rollin' Rock -levymerkin omistajaa, italiasta 60-luvulla USA:aan muuttanutta ja rockabillyyn erikoistunutta Ronnie Weiseria. Laipio oli entuudestaan Weiserin liiketuttavia, sillä hänen ja Jarmo Santavuoren Quality Rwcords toi Suomeen Weiserin levy-yhtiön uudelleenjulkaisuja ja uutta tuotantoa. Charlie Feathers oli ollut talvella Weiserin studiolla levyttämässä, mutta homma ei ollut Weiserin mukaan toiminut hänen kanssaan. Weiser houkutteli sen sijaan käyttämään hänen studiotaan.

Weiser tarjosi levytysbändiksi uuden löytönsä Billy Zoomin bändiä ja soitti suomalaisseurueelle Zoomin bändin nauhoituksia. Jussista bändi kuulosti hienolta ja varsinkin Billyn kitarointi upealta ja rajulta. Jussi esitteli suunnitellun biisilistan ja antoi vielä nauhan, jolla oli biisien originaaliversiot. Weiser sanoi biisien olevan tuttuja bändille, esim. I'm Coming Home on heidän ohjelmistonsa helmiä. Weiser tarjosi palveluksiaan kohtuuhintaan ja Laipio teki pian uudet laskelmat reissun kustannuksista. Lopputulos oli, että Weiserin tarjous mahtui Laipion EMI:ltä saaman budjetin puitteisiin. Niinpä Weiserin kanssa lyötiin kättä ja sovittiin, että New Orleansin ja Nashvillen jälkeen jatketaan levytyksiä Van Nuysissä.

Rollin' The Rock

USA 200 vuotta

Ennen New Orleansiin menoa reissattiin hiukan ristiin rastiin Amerikan maata. 3.7. lennettiin Texasiin, ja vuokra-autolla jatkettiin Meksikon rajalle San Antonioon. Jossa järjestyi backstage-passit 30 mailin päässä Gonzalesissa USA:n 200-vuotispäivänä järjestetyille Willie Nelson's Fourth of July Picnic -festareille. Siellä seurue sai kuunnella Nelsonin lisäksi mm. Waylon Jenningsiä, Davis Allan Coeta, Bobby Barea, Doug Sahmia, Jerry Jeff Walkeria, Leon Russelia ja Asleep at Wheeliä. Kuulijoita festari oli koonnut 80.000 henkeä. Kajde ihastui Baren esittämään Marie Laveaux -biisiin ja alkoi esittää sitä soolobiisinään Suomen keikoillaan ja levyttikin sen seuraavana vuonna HEC -bändin ainoalle levylle (Love Records LRLP 260).

Kaikkineen tämä megakonsertti oli Jussille ainutlaatuinen kokemus. Kerralla sai nähdä kaikki kantrin sen aikaiset huiput. Aamuyön tunneilla sattui mieleen painunut hetki. Konsertti oli kestänyt koko ja joku bändi oli just lopettanut ja yön ja Jussi ja kumppanit hieman välillä nukuttuaan kömpivät ylös aamuauringon alkaessa. Lavalla oli iso valkoinen flyygeli ja lavalle nousi Leon Russel, joka asettui fleegelin taakse ja alkoi auringon ensisäteiden loisteessa esittää laulua Song for You.

New Orleans

Aikansa Texasia ja Lousianaa seikkailtuaan seurue päätyi lopulta New Orleansiin. Sakari Warsell lähti sieltä takaisiin kotimaahan ja seurueeseen liittyivät Jussin ystävät, ilmailu- ja musiikkimies K.W. Blomqvist ja Jarmo Santavuori. Pari päivää tutustuttiin ensin New Orleansin musiikkielämään ja nähtävyyksiin. Allen Toussaintin ja Marshall Sehornin Sea-Saint-studiolla oli käyty jo edellisen vuoden elokuussa äänittämässä pari biisiä Syksyn säveltä ja Mennään melomaan albumia varten.

Kaupungissa syntynyt Allen Toussaint oli New Orleansin merkittävimpiä musiikkipersoonia jo tuolloin. Hän oli soittanut jo nuorukaisena Huey "Piano" Smithin ja Dave Bartholomewen kanssa. Ensimmäisen levytyksensä Toussaint teki 1957 soittaen pianoa Fats Dominon I Want You to Know -singlellä. 70-luvun puolivälissä hän oli jo hyvin kokenut muusikko, lauluntekijä sekä levytuottaja. Ennen oman studion perustamista Toussaint oli työskennellyt monien levy-yhtiöiden palveluksessa ja kirjoittanut ja tuottanut lukuisia hittibiisejä. Glen Campbellin alun perin levyttämä Southern Nights, on hänen tunnetuimpia biisejään, myös monien levyttämä Fortune Teller, Get Out of My Life, Woman ja Pain in My Heart menestyivät hienosti.

Sea-Saint studion nauha-arkistoa, Jussin ja Paul McCartneyn nauhat päällekäin

Sea-Saint studion nauha-arkistoa, Jussin ja Paul McCartneyn nauhat päällekkäin, kuva Henrik Schütt

Osoitteessa 3809 Clematis Avenue sijainnut Toussaintin ja Marshall Sehornin Sea-Saint oli silloin ja myöhemminkin hyvin käytetty studio. Toussaintin ja Sehorn olivat tutustuneet 60-luvulla työskennellessään Sansu Enterprises -yhtiössä. Sehorn oli aloittanut musiikkibisneksessä myös jo 50-luvulla. Hän oli aluksi toiminut New Yorkissa ja sittemmin New Orleansissa A&R-miehenä, tuottajana ja laulunkirjoittajana. Hänen löytöjään oli mm. Lee Dorsey.

Edellisenä vuonna ennen Jussia Sea-Saint studiolla oli käynyt Paul McCartney Wings-yhtyeensä kera äänittämässä albumiaan Venus and Mars. Toussaint oli tuottanut 1974 studiolla äänitetyn Labelle-lauluyhtyeen huippumenestyneen Nightbirds-albumin, jolta julkaistu single Lady Marmelade oli ollut ykköshitti USA:ssa ja monessa muussakin maassa. Studion palveluksia ovat käyttäneet myös mm. Paul Simon, Elvis Costello, Patti Labelle, Joe Cocker, John Mayall, Dr. John, The Meters ja tietysti myös Nevillen veljekset. Studio toimi vuodesta 1973 vuoteen 2005, jolloin hirmumyrsky Katrina hautasi studion veden alle ja studion laitteisto tuhoutui. Nykyisin sen paikalla toimii kampaamoliike.

Sea-Saint Studio

Sea-Saint Studio, 3809 Clematis Avenue

Jälleen Sea-Saint Studiolla

Äänitykset Sea-Saintissa aloitettiin 12.7. Säestysbändi koostui Chocolate Milk -yhtyeessä tuolloin vaikuttaneista kitaristi Steve Hughesista, basisti David Barardista ja rumpali Dwight Richardsista. Näistä Hughes ja Barnard olivat olleet mukana edellisen kesän sessioissa. Puhallinryhmässä soittivat niin ikään Allan Toussaintin tuon aikaisiin luottomiehiin lukeutuneet trumpetisti Clyde Kerr ja saksofonistit Alvin Thomas ja Carl Blouin. Kerr on levyttänyt mm. Dr. Johnin, Professor Longhairin, Joe Cokerin ja Wilson Pickettin kanssa. Alvin Thomas puolestaan on soittanut Jussin lisäksi mm. James Cotton Blues Bandin, The Mighty Diamondsin ja Allen Toussaintin levyillä ja Blouin The Neville Brothersien, B.B.Kingin ja Robbie Robertsonin levyillä.

Biisit olivat muusikoille tuttuja, joten levytykset sujuivat vauhdikkaasti. Ensimmäisen päivän aikana saatiin äänitettyä seitsemän biisin pohjat ja toisena päivänä purkitettiin Jussin lauluosuudet ja miksattiin biisit. Shame, Shame, Shame! ja Blue Monday ovat New Orleansista olevan Smiley Lewisin tunnetuimpia levytyksiä. Laulun (I Don't Know Why) But I Do levytti ensimmäisenä Clarence "Frogman" Henry helmikuussa 1961. Loput Seat-Sain session biiseistä on niin ikään New Orleansin 50-luvun r&b ja rock'n'roll-tähden Fats Dominon ohjelmistosta ja useimmat muistaa myös Blue Mondayn nimenomaan Fats Dominon versiona.

"Domino on näistä New Orleansin jätkistä tehnyt suurimman vaikutuksen - suuremman kuin esimerkiksi Little Richard. Ostin ensimmäisen Domino-levyni Blueberry Hillin joskus -59 ja näin hänet tietysti myös elokuvassa The Girl Can't Help It ja myös Jamboreessa. Domino olikin Suomessa aika suosittu heti alusta lähtien, kun taas Chuck Berryä ei tunnettu täällä oikeastaan ollenkaan", muistele Jussi suhdettaan Fats Dominoon Waldemar Walleniuksen haastattelussa Soundissa 6/1977. "Frogman Henryn But I Do oli myös suuri suosikki täällä, koska se oli Radio Nordissa suuri hitti", muisteli Jussi edelleen.

Matti Laipion mukaan alun perin New Orleansin sessioon oli pyydetty Fats Dominon nykyistä bändiä, koska se olisi sopinut levytettäviin biiseihin parhaiten. Marshall Sehorn oli luvannut kysyä bändiä Dominin rumpali Roy Montrellilta. Muttei ollut ilmeisesti tehnyt niin, koska myöhemmin tavattu Montrell ei tiennyt asiasta mitään. Niinpä levytys tehtiin Sea-Saintin "kakkosmiehityksellä". Studion ykkösbändi The Meters oli kesällä -76 kiinnitetty Rolling Stonesien kiertueelle Eurooppaan. Jussi arvioi, että tuskin Metersejä olisi muutenkaan kiinnostanut parin päivän pikkusessio. He tulevat kyllä soittamaan John Mayallin tai Jess Rodenin levylle, jolloin levytykseen käytetään muutaman viikko.

"Ennakkoon oli myös suunniteltu levyttämistä Professor Longhairin kanssa. Hänen Suomessa käydessään siitä oli ollut puhetta, mutta emme saaneet häntä käsiimme New Orleansissa ja levytyspäivänä hän oli keikalla", muisteli Jussi Soundin haastattelussa.

Viskit

Matkalla maisteltiin myös paikallisia virvokkeita

Nashville ja Grand Ole Opry

New Orleansin session jälkeen oli muutaman "turistipäivä" ennen kuin Jussi seurueineen saapui kantrimusiikin mekkaan, Nashvilleen 17.7. Siellä ensimmäiseksi suunnattiin tietysti kantrin pyhäkköön eli Grand Ole Opryyn, jossa Laipio järjesti paikat VIP-korokkeen reunalle ja ensimmäisen jakson isäntäpariskunta Wilma Lee ja Stoney Cooper esittelivät kaukaa Suomesta Nashvilleen levyttämään tulleet vieraat. Tavan mukaan Opryn lauantai-illan jakso radioitiin ja televisioitiin suorana lähetyksenä ympäri maan.

"Touhua Opryn lavalla oli hauska seurata", muistelee Jussi muistelmakirjassaan Muistan vielä vuonna 56. "Soittamassa saattoi olla viisikin kitaristia, mutta ei hätää, sillä paikalla oli peräti kuusikanavainen Peavey-kitaravahvistin, jonka avulla myös vaihdot sujuivat mallikkaasti". Seurueen palatessa majapaikkaansa moni kävi toivottamassa tv:stä tutuille vieraille onnea levytykseen. "Tunsimme olevamme melkein tähtiä", muistelee Jussi edelleen.

Studion historia: Kirkosta studioksi

Scotty Mooren käyttämän studion rakennus oli alun perin rakennettu afroamerikkalaisen protestanttisen Addison Avenue Cumberland Presbyterian Church -seurakunnan kirkoksi 1903. Seurakunta luopui rakennuksesta 50-luvun alussa. Tämän jälkeen rakennus oli VFW Post -nimisen sotaveteraanijärjestön käytössä.

Monument Recordsin johtaja Fred Foster osti rakennuksen 1968 ja muutti sen äänitysstudioksi. Monument Recordsin tähtiä oli mm. Kris Kristofferson, jonka debyyttialbumi Kristofferson levytettiin ensimmäisten joukossa tuossa, Monument Recording Studio -nimen saaneessa studiossa 1969. Tuolla albumillahan kuultiin myös Kristoffersonin oma sävellys Me And Bobby McGee. Eero ja Jussi & The Boys levyttivät laulun suomeksi vuonna 1972. Myös mm. Dolly Parton, Tony Joe White, Sir Douglas Quintet, Lynn Anderson ja Conway Twitty levyttivät tässä studiossa.

Music City Recorders

Jo edellisenä kesänä Matti Laipio ja valokuvaaja Jarmo Santavuori olivat käyneet tapaamassa Moorea ja sopineet studion käytöstä seuraavana kesänä ja myöhemmin myös Jussi K.W. Blomqvistin kanssa. Tuolloin oli sovittu, että Scotty järjestää sessioon itsensä lisäksi D.J. Fontanan ja The Jordanaires -lauluyhtyeen. Laipio kertoo Mooren tehneen tuolloin studiossa armeijan radioasemille menevää kantriohjelmaa. Eli ilmeisesti Nashvillessa tehty nauha kopioitiin ja lähetettiin eri puolilla maailmaa sijaitsevien armeijan tukikohtien radioasemille. Heidän käydessään äänitettiin parhaillaan George Jonesin, Loretta Lynnin ja Tammy Waynetten osuuksia ohjelmaan. Soittajina sessiossa olivat ainakin Charlie McCoy, Buddy Harmon ja Norbert Putman. "Scottylla oli toimisto samassa rakennuksessa, siellä muistan ihailleeni seinällä kehystettynä ollutta Elviksen That's All Right savikiekkoa", muistelee Laipio.

Scotty Moore oli vuonna 1973 perustanut yrityksen nimeltä Independent Producers Corporation ja toimi sen puitteissa freelancer äänittäjänä Nashvillessa, käyttäen ilmeisesti etupäässä osoitteessa 114 17th Avenue South, sijainnutta Monument Recording Studiota. Monument Records ilmeisesti vuokrasi studiota muille, kun siellä ei ollut menossa yhtiön omia äänityksiä. Monument Records käytti omien artistiensa äänityksiin tuolloin monia muitakin studiota, joten Scotty ilmeisestikin saattoi käyttää aika vapaasti studiota. Ilmeisesti Scotty teki siellä monenlaisia äänitystöitä, ei pelkästään levyjulkaisuja varten, ja oli kertonut Lapiolle olevansa hyvin työllistetty.

Aiemmin Scottyllä oli ollut yritys nimeltä Music City Recorders, jonka puitteissa hän oli äänittänyt mm. Ringo Starrin albumin Beaucoups Of Blues. Tämän yrityksen Scotty oli myynyt 1973. Scotty osti studion rakennuksen 1976 Monument Recordsilta ja laajensi yritystoimintaansa kasettien valmistukseen, josta ilmeisesti tulikin sitten hänen yrityksensä pääasiallinen tulonlähde. Kauppaa ei ilmeisesti ollut vielä tehty Jussin ja kumppaneiden saapuessa sinne levyttämään. Ainakin studiorakennuksen seinässä oli vielä "Monument Recording Studio" kyltti.

Studion nimeksi vaihtui vuonna 1976 - ilmeisesti studion siirryttyä Mooren omistukseen - Studio One. Ainakin jo muutamalla tuona vuonna ilmestyneellä levyllä äänityspaikaksi mainittiin jo Studio One, eikä Monument Recording Studio -nimeä enää käytetty tuon jälkeen. Discogs-tietokannasta löytyy 24 Studio Onessa vuosina 1976-78 äänitettyä albumia.

Chip Young, Elviksen levyillä soittanut kitaristi hänkin, osti 1978 studion ja studion nimeksi vaihtui Young'un Sound. Young oli pyörittänyt saman nimistä studiota aiemmin maatilallaan Murfreesborossa, Tennesseessä. Chip Young äänitti 1981 studiossaan mm. Elviksen Guitar Men -albumin. Albumin biiseihin äänitettiin uudet taustat studiossa ja miksattiin ne. Lisäksi esimerkiksi The Allman Brothers Band, Jerry Reed ja Marty Robbins levyttivät Young'un Soundissa. Youngin pyöritti studiota kymmenisen vuotta, sen toiminta hiipui 80-luvun lopulla ja hän sulki sen 1988.

Al Jolson Jr, saman nimisen kuuluisan laulajan ja näyttelijän poika, puolestaan osti studion 1990 ja risti sen nimelle Masterlink Studio. Tässä studiossa puolestaan äänitettiin ja miksattiin osa Scotty Mooren ja D.J. Fontanan 1997 ilmestyneen All The King's Men -albumin biiseistä. Myös mm. Emmylou Harris, Neil Young ja Jorma Kaukonen levyttivät Masterlink Studiolla. Jolsonin sairastuttua studio suljettiin 2010. Parin vuoden tyhjillään olon jälkeen levymerkin Southern Ground Artists omistavat kantrimuusikko Zac Brown ja muusikko/tuottaja Matt Mangano ostivat rakennuksen 2012 ja rakensivat siihen uudet studiotilat ja muuta liiketilaa. Rakennus siis jatkaa edelleen äänitysstudiona, nyt nimellä Southern Ground Nashville.

Nashville

Nashville oli tuolloin ja on edelleen merkittävä levyteollisuuden keskittymä, erityisesti kantrimusiikkia on taltioitu todella paljon Nashvillessa. Samalla alueella kuin Monument Recording Studio sijaitsi useita muitakin merkittäviä studioita ja tuota 16. ja 17. Avenuen eteläistä aluetta kutsutaan Nashvillen Music Row'ksi ja siellä järjestetään kiertoajeluita nykyäänkin. Lähellä sijaitsee myös museoitu legendaarinen RCA Studio B, jolla Elvis äänitti monet suurista hiteistään.

Elviksen miehiä

Keskiviikkona 21.7. aloitettiin sitten innolla odotetut äänitykset Scotty Mooren studiolla. Jussina ja kumppaneiden saapuessa paikalle, heitä olivat vastassa kaksi legendaa Elviksen 50-luvun bändistä, Scotty Moore ja D.J. Fontana. Moore oli ottanut Laipion pyynnöstä mukaansa nauhakaiulla varustetun alkuperäisen Echo-Sonic vahvistimensa aidon soundin takaamiseksi. Scottyn sessiossa käyttämä kitara oli Gibson Super 400. Sama soitin, jota hän lainasi Elvikselle kesäkuussa 1968 kuvatun TV-specialin nauhoituksissa. Tuo olikin viimeinen kerta, kun Scotty ja Elvis tapasivat. Jussi sai kunnian kokeilla kitaraa, jota Elviskin oli soittanut.

Matti Laipio muistelee, että D.J:n ja Jordaneiresien lisäksi ainoa erikseen pyydetty muusikko oli viulisti Johnny Gimble. Hän oli kokenut kantrimuusikko ja soittanut nuorempana mm. Bob Willsin His Texas Playboys -yhtyeessä. Texasissa syntynyt ja kasvanut muusikko oli muuttanut Nashvilleen 1968 ja oli siellä erittäin kysytty studiomuusikko. Gimble oli kuitenkin heinäkuussa lomalla kotiseudullaan Texisissa, eikä siten voinut osallistua sessioon.

Muut session muusikot olivat Scotty Mooren valitsemia. Lähetimme Scottylle instrumentaation, sen mukaan hän valitsi muusikot, kertoo Laipio. Valittujen muusikoiden Elvis kytkennät eivät päättyneet vain Scottyyn ja D.J:hen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kolmen päivän aikana sessioihin osallistuneet Nashvillen muusikot olivat soittaneet aiemmin Elviksen kanssa. Basisti Bob Moore soitti Elviksen lukemattomilla levyillä alkaen vuodesta 1958. Hän on soittanut myös lukuisten muiden huippuartistien, kuten Bob Dylan, Jerry Lee Lewis, Sammy Davis, Jr., Andy Williams, Quincy Jones, levyillä. Reggie Young puolestaan soitti Elviksen kanssa Memphisin American Sound Studiolla 1969 pidetyissä levytyssessioissa. Youngia kuullaan mm. In The Ghetto, Kentucky Rain ja Suspicious Minds biiseillä. Lisäksi Young on soittanut mm. Neil Diamondin, Willie Nelsonin, J.J. Calen, The Highwaymenin levyillä sekä Dusty Springfieldin legendaarisella Dusty in Memphis albumilla.

Albumin liite

Viulisti Buddy Spicher, soitti mm. Elvis Country ja Elvis Now -albumin sessioissa. Hän on soittanut myös mm. kantrin suurimpiin legendoihin kuuluvan Bill Monroen kanssa, lisäksi Hank Snown bändissä ja kantribändissä Asleep at the Wheel. Steel-kitaristi Weldon Myrickin palveluksia ovat käyttäneet levytyksissään mm. Linda Ronstadt, Jerry Jeff Walker, Merle Haggard, George Jones, Loretta Lynn, Trisha Yearwood. Hän soitti myös ainakin Elviksen Elvis Country ja Elvis Now -albumeilla. Ray Edenton hallitsee monia instrumentteja ja on soittaa ainakin bassoa Elviksen Beyond The Reef biisillä, lisäksi häntä voi kuulla Johnny Cashin, Conway Twittyn, Merle Haggardin, Buck Owensin, The Everly Brothersien, The Beach Boysin, Don McLeanin, Henry Mancinin ja Neil Youngin levyillä.

Ainut poikkeus Elvis kytkentöjen osalta oli taustalaulaja Linda Hargrove. Hän oli ennen tätä sessiota tehnyt neljä kantrialbumia ja teki niitä vielä yhden, kunnes tuli uskoon ja siirtyi cospel-musiikkiin. Hargrove on kirjoittanut lauluja myös monille muille artisteille, esim. ykköshitin Let It Shine Olivia Newton-Johnille. Matti Laipio kertoo: "tapasimme Lindan sattumalta Capitolin Nashvillen toimistossa ja pyysimme saman tien mukaan ja hän suostui".

The Jordanaires Monument Recording Studiolla

The Jordanaires Monument Recording Studiolla, kuva Henrik Schütt

Perjantaina 23.7 paikalle saapuneella The Jordanaires -lauluyhtyeellä sen sijaan oli vankat yhteydet Elvikseen. He lauloivat taustoja useimmissa Elviksen levytyksissä 50- ja 60-luvuilla samalla kokoonpanolla kuin nyt Jussin Nashville-sessiossa. Elviksen ja Jussin lisäksi he ovat laulaneet mm. Patsy Clinen, Tennessee Ernie Fordin, George Jonesin levyillä. Session muusikoista valtaosa, eli Bob Moore, Ray Edenton, Buddy Spicher, Weldon Myrick sekä The Jordanaires, kuului The Nashville A-Team -nimellä kutsuttuun Nashvillen studiomuusikoiden valiojoukkoon. Eipä ole yksikään suomalaisartisti tuon jälkeen päässyt soittamaan noin kovassa seurassa. Ei ihme, että Jussi mielellään muistelee tätä sessiota.

Nauha pyörimään

Nashvillessa oli sovittu tehtäväksi suomenkielinen kantrilevy. Biisejä oli tilattu sitä varten hyvissä ajoin monilta lauluntekijältä. Niitä olikin saatu Jussin vanhoilta kantriystäviltä Kari Kuuvalta ja Jarno Sarjaselta, Kuuvalta kolme ja Sarjaselta kaksi. Lisäksi sävellystyötä olivat tehneet K.W. Blomqvist, Hillel Tokazier, Kajde Westerlund, Eero Lupari ja juuri ennen lähtöä myös Mikko Alatalolta oli saatu yksi biisi. Myös Jussi itse oli tehnyt yhden laulun.

Suomessa oli tehty demonauha äänitettävistä biiseistä ja Kajde oli tehnyt sointulaput valmiiksi. Heti tuli kuitenkin ensimmäinen ero suomalaisen ja amerikkalaisen käytännön välille. Nashvillen muusikot eivät käyttäneet nuotteja ja sointumerkkejä, vaan numeroita, joilla merkitsivät sävellajin eri "asteita", esimerkiksi C = 1. Soittajat eivät siis huolineet Kajden sointulappuja, vaan kuuntelivat demon kerran tai kaksi ja tekivät sen perusteella omat muistiinpanonsa numeroimalla, sopien samalla kuka soittaa sooloja tai "fillaa" missäkin.

Soittajat halusivat myös tietää mistä biiseissä lauletaan, että voivat soittaa oikeiden fiilisten mukaan. Biiseistä otettiin ensin harjoitusotot ja Scotty Moore soitti niissä mukana, joten Laipio sai kunnian painaa rec-nappulaa äänityksen alkaessa. Varsinaisiin ottoihin hän ei osallistunut, mutta lupasi äänittää omat osuutensa jälkeenpäin. Scotty ei ollut soittanut viime vuosina aktiivisesti, vaan tehnyt tuottajan ja äänittäjän hommia ja muut soittajat olivat Nashvillen studioiden vakiokaartia. Siksi Scotty ehkä aristeli soittaa muiden kuullen. Muutkin muusikot korjailivat omia soolojaan jälkiäänityksin. Ammattimiehet eivät halunneet jättää nauhalle mitään puolittaista.

Äänityksiin käytettiin aikaa kaikkiaan 26-27 tuntia miksaukset mukaan lukien. Noin kolmen tunnin sessioita oli neljä ja homma meni niinkin nopeasti, että puolessatoista tunnissa oli tehty kolme piisiä, koska minä lauloin muusikoiden mukana studiossa, muistelee Jussi.

Tosi toimiin päästiin pian ja ensimmäisenä taltioitiin Kari Kuuvan Kun kyyneleet saa vallan. Jussin demolaulun saattelemana tämä rokkaavampi laulu oli purkissa parilla otolla. Reggie Young soittaa maukkaat soolot ja Scotty on soittanut jälkikäteen Reggien lomaan kivoja välikkeitä.

Albumin etiketti A-puoli

Levyn aloittaa Hillen säveltämä ja Kajden sanoittamana Nashville, Tennessee, siis tavallaan albumin nimikappale. Biisin tarina kertoo Jussin tutustumisesta kantriin ja tutustuminen tietysti päättyi sinne missä levyä oltiin purkittamassa. Steel-kitaristi Weldon Myrick ja Reggie Young soittavat hienot soolon, Jussin mukaan ihan hatusta ja oikein innostuneesti. Tämä biisi valittiin myös albumilta julkaistun ensimmäisen singlen A-puoleksi ja Syksyn sävel -kilpailuun. Jussi kertoo miettineensä valintaa pitkään, toisena ehdokkaina oli Mikko Alatalon Mannaa sataa. Nashville, Tennessee oli Jussin mielestä puhtaampaa kantria steel-kitaroineen ja olihan Jordanaireskin siinä mukana. Tämä valinta on aiheuttanut paljon jälkipuheita. Jyrki Hämäläinen on moneen kertaan julistanut valinnan pahaksi mokaksi. Hänen mukaansa Mannaa sataa olisi ollut selvä voittaja. Eikä Jordanainers ja steel-kitaran soinnut vakuuttaneet suomalaisia, Erkki Liikanen korjasi potin Jokkantiilla ja Jussi jäi viidenneksi.

Kolmantena biisinä on vuorossa K.W:n Tähti hittilistojen, puhdas kantribiisi jossa Myrick osoittaa hallitsevan erinomaisesti myös dobron. Torstaina studiolle tulleen Buddy Spicherin viulu on myös tärkeässä roolissa. Tekstiltäänkin hyvin tyypillinen kantrilaulu, muusikon arjen kuvausta ja kaipuusta hittilistojen kärkeen, muusikon lohtuna on kotona odottava vaimo.

Kajden ja K.W:n Ronski Antti biisissä käydään parissa minuutissa läpi Jussin aiempi levytyshistoria. Siitä voisi kukin yrittää laskea kuinka monen Jussin levyttämän biisin nimi laulussa mainitaan. Tähän biisiin Jussi toivoi matkalaukkumaista virvelisoundia. D.J hoiti tämän asettamalla parin tuuman paksuisen nauhakotelon rummun päälle. Biisi on nyt Jussin mukaan tyypillinen Nashville-shuffle. Nashvillen miehet opastivat Kajdelle miten tällainen soitetaan, miten tällainen komppi rakentuu. Ray Edenton neuvoi muutenkin komppeja ja oli hyvä tarinoiden kertoja. Oli myös hyvin joviaali ja miellyttävä mies, no muutkin olivat kovin sympaattisia, muistelee Jussi.

Muusikot tauolla studion pihassa

Muusikot studion rappusilla, alarivissä istumassa vasemmalta alkaen: D.J. Fontana, Bob Moore, Reggie Young, Ray Edenton; ylärivissä seisomassa vasemmalta: Jussi Raittinen, Weldon Myrick, Buddy Spicher, Kajde Westerlund ja Scotty Moore (Kajden takaa näkyy tuntemattoman henkilän pää), kuva Henrik Schütt.

Hille Toazierin jo aiemmin kirjoittama On vannomatta paras toinen biisi, jossa Jordanaires-yhtye laulaa taustalla ja tekeekin todella mallikkaan suorituksen "je-je-jei-jee" & "ou jee" ja siinä se on. Jordaneires saapui studiolle vasta perjantaina ja heidän osuutensa äänitettiin erikseen. He kuuntelivat biisin kuulokkeilla mikkien ääressä ja ryhmän ykkösmies Gordon Stoker ehdotti sitten, sopiiko tähän kohtaan tällainen. Jussi muistelee taianomaisena hetkeä, kun ensimmäinen neliääninen laulu täytti studion. Noin tunnissa he hoitivat osuutensa. Jussi hoiti myös omat lauluosuutensa viimeisenä äänityspäivänä perjantaina.

Sittemmin pitkäaikaiseksi Jussin soittokumppaniksi muodostuneen Eero Luparin Virtuoosi liikkuu pitkälti samassa teemassa kuin edellinenkin laulu, tosin hieman pessimistisempään sävyyn. Tähän muusikot hakivat Jussin kertoman mukaan inspiraatiota Freddie Fenderin sävelmästä Before The Next Teardrops Falls. Weldon Myrick tyylittelee jälleen stilikallaan. Ray Edenton täydentää akustisella kitarallaan hienosti sähköisiä instrumentteja, pieniä katkelmia sopiviin kohtiin.

Lupari on tehnyt tekstin myös Kajden sävellykseen Onnestain tuun juovuksiin. Tekstissä voisi kuvitella enteiltävän 80-luvun nousukautta, kun moni huomasi rikastuneensa ja päässeensä viimeinkin eliittiin. Olisiko Luparin Eerolla ollut selvänäkijän kykyjä, vai onko tämä vain lottovoittajan tilitystä? Buddy Spicherin viulu on taas hyvin esillä, mutta sooloilemaan pääsevät muutkin, etenkin Myrick. Jussi kertookin ystävänsä Tommie Mansfieldin seonneen täysin kuultuaan Myrickin steel-soolon. Tommiehan oli kyllä Lloyd Green fani, mutta myös Myrick kelpasi. Jussi oli pyytänyt biisin Ernest Tubb -tyylisen lopun, johon Weldon ja Reggie vastasivat "Yes, we play".

Albumin etiketti B-puoli

Kajde Westerlund oli ahkeroinut laulujen teossa. Marjapussi-jussiin on tekstin tehnyt ahkerimpiin taustalajiimme kuuluva Irina Milan. Marjapussi-jussi yrittää laulussa olla kova pelimies, mutta kohtalona on jäädä himaan arestiin. Jälleen siis hieman alakoloista tilitystä miehen elämästä. Kajde pääsee sooloilemaan omassa biisissään ja Jordanaires laulaa jälleen upeat taustat Jussin laulun lomaan, todella ammattimaista työtä.

Kari Kuuva on toiseksi ahkerin biisien tekijä. Meitä on niin moneen junaan -taltioinnissa huomio kiinnittyy Tallahasseessa, Floridassa syntyneeseen Linda Hargroveen, joka laulaa puhtaalla suomenkielellä taustalla ja laulaa vielä hyvin, upea suoritus häneltäkin. Reggie Youngin kitarointi on Jussin ohella pääosassa tässä biisissä, joka ei minusta yllä Kuuvan parhaiden teosten tasolle.

Jussi ja Linda Hargrove, lauluosuuksia purkittamassa

The Jordanaires Monument Recording Studiolla, kuva Henrik Schütt

Mitä onni on -laulu on myös Kuuvaa ja selvästi edellistä parempi biisi, toinen levyn balladeista. Biisi alkaa Ray Edentonin akustisella kitaralla soittamalla herkällä introlla. Weldon Myrick ja muut luovat kiehtovan taustan Jussin laululle. Miehen tuntoja tässä Kuuvankin tekstissä kuvaillaan, mitä onni miehelle tarkoittaa on teemana. Kaunis, yksinkertainen laulu osoittaa Kuuvan kykyjen olleen hyvin tallella.

Jarno Sarjanen teki levyä varten kaksikin sävellystä, toiseen niistä tekstinkin valmiiksi. Tulkaa mukaan taltiotiin myös levylle. Tässä ollaan melko toisenlaisissa tunnelmissa kuin edellisessä Kuuvan biisissä. Kyseessä on nopea tempoisempi huolettoman elämän kuvaus, turhaa on murheen kanssa mennä naimisiin. Tarkasti soittava komppiryhmä pitää biisin hyvin koossa.

Toiseen Sarjasen sävellykseen Jussin ja Klausin piti tehdä tekstin Amerikkaa kierrellessä, mutta niin paljon oli ihmeteltävä, ettei tekstiä saatu aikaiseksi. Laipio piti kuitenkin kiinni neljästätoista laulusta ja niin keksittiin K.W. Hullujussin Bulvania -albumille kirjoittama Heaven Help The Fatman. alun perin suomenkieliseksi tarkoitetulle albumille tuli siis yksi englanniksi laulettu biisi.

Sunnuntailapsi on ainut Jussin oma biisi. Albumin toinen hidas biisi, kaunis kantrivalssi, yksi albumin helmistä. Jussi kertoo säveltäneensä laulun pianolla. Miehen tuntoja tämäkin peilaa, vähän teema muistuttaa Helismaan Päivänsäde ja menninkäinen tarinaa, tosin arkisemmin kerrottuna. Jordanairesien taustalaulu on jälleen olennainen osa biisin haikeaa tunnelmaa, Myrick avaa biisin ja on myös muuten tärkeässä roolissa. Buddy Spicherin viulu istuu myös tähän erinomaisesti. Spencer olikin ylistänyt Jussin biisiä. Tässäkin voi huomata millainen tyylitaju näillä Nashvillen ammattilaisilla oli. Hyvin nopeasti he olivat keskenään sopineet kuka soittaa miten ja missäkin kohtaa. Jussin kertoman mukaan myös kuuntelevat toisiaan hyvin tarkkaan ja fraseerasivat esimerkiksi sooloissaan edellisen solistin juttuja mukaillen.

Albumin takakansi

Mikko Alatalon Mannaa sataa oli siis vahvasti myös ehdolla Syksyn säveleen. Tekstikin on tällä kertaa Alatalon kynästä. Hyvin alatalomainen maalaisralli tämä onkin. Teksti kertoo maaseudun kuihtumisesta, mikä vielä -70 luvulla jatkuneen muuttoliikkeen johdosta olikin ajankohtaista. Laulussa lauletaankin "usein rikkaan rataa junat mataa etelään, leivän/tytöt vievät mennessään. Silti ei hevosmieheltä haihdu usko mannaan". Hyvin Jussi klaarasi biisin, vaikka stadin kundi onkin. Muusikoista nousevat esiin kiperiä kitaraosuuksia soittava Ray Edenton ja Myrick dobroineen ja Buddy Spicher viuluineen.

Yllätyvieras ja Jussi livenä

Studioon saatiin yllättäen myös korkea-arvoinen vieras. Kaupungissa oli samaan aikaan kuvernöörien kokous. Lapion muistaman mukaan, sieltä soitettiin ja kysyttiin, voiko Georgian varakuvernööri Zell Miller voisi tulla seuraamaan sessiota. Lupa annettiin ja herra saapui paikalle. Laipio arveli, että studion valinta johtui siitä, että Nashvillen studioilla oli heinäkuussa hiljaista. Myöhemmin Milleristä tuli Georgian kuvernööri ja sittemmin demokraattien senaattori, joka kuitenkin kannatti vuonna 2004 republikaanien George W. Bushia presidentin vaaleissa.

Torstai- ja perjantai-iltana käytiin Exit Inn -klubilla. Doug Shamin piti esiintyä torstaina, mutta hänelle oli tunnut este. Sen sijaan Jerry Jeff Walkerin Bonzo Dog Bandin turvin oli järjestetty jamit. Jussi osallistui talkoisiin ja lauloi Linda Hargroven kitaralla säestäen Hank Williamsin klassikkobiisit Your Cheatin Hert ja Jambalaya. Loppuillasta Steve Young ja vahvassa humalassa ollut Guy Clark olivat baarijakkaroilla istuen kilpaa laulaneet tunnettuja hittejään. Jussin mukaan Desperados Waiting for a Train ja Broken Hearted People eivät ole kuulostaneet koskaan niin hyviltä kuin tuolloin.

Nashvillesta Kaliforniaan

K.W. ja Jarmo Santavuori lähtivät Nashvillen jälkeen Suomea kohden. Muu porukka suuntasi vielä länsirannikolle viimeistä sessiota varten. Aiemmin sovitun mukaan Weiser majoitti suomalaiset suuren omakotitaloonsa. Weiser oli perustanut rockabillyyn erikoistuneen Rollin' Rock -levymerkin 1969 ja rakentanut myöhemmin äänitysstudion osoiteessa 6918 Peach Ave, Van Nuys sijaitsevaan kotiinsa. Vai voiko sitä varsinaiseksi studioksi kutsua, äänitykset tehtiin miehen olohuoneessa. Olosuhteet olivat Jussin kertoman mukaan muuten ihanteelliset, kiirettä ei ollut ja pihalla oli uima-allas, johon voi välillä pulahtaa virkistäytymään.

Charlie Feathesin lisäksi Weiserin kotistudiolla oli levyttänyt mm. Ray Campi, josta tuli 70-luvun lopun rockabillyhuuman myötä suosittu myös Suomessa ja hän kävi täällä myös esiintymässä. Weiserin tuottamia ja äänittämiä levyjä myytiinkin Suomessa ja muualla Euroopassa huomattavia määriä.

Aamulla 25.7. Billy Zoom kumppaneineen saapui Weiserin luokse. Weiserin laitteistona olivat kahdeksan kanavainen mikseri ja neliraitanauhuri. Ne riittivät hyvin, kun rummut ja samoin Kajden soittama piano hoidettiin yhdellä mikrofonilla. Billy Zoom soitti Gretsch Country Gentleman kitaraa, muina varusteina hänellä oli Jussin kertoman mukaan Fender Bassman vahvistin ja Echoplexin nauhakaiku. Kajde soitti studion nurkassa ollut pianorumilusta, jossa Jussin mukaan oli kuitenkin erittäin hyvä soundi.

Rollin' The Rock

Äänityksen käyntiin Weiserin studiolla

Äänitykset aloitettiin I'm Comin' Home biisillä. Tuon nimisiä biisejähän löytyy vaikka kuinka paljon. Kuten alussa kerroin Jussi oli antanut ensimmäisellä käynnillä Weiserille nauhan äänitettävien biisien originaaliversioista. Nauhalla oli Jussin suosikkeihin lukeutunut Charlie Richin säveltämä I'm Comin' Home Carl Manin esittämänä. Kajde laski biisin tempon, mutta Zoomin bändi piti sitä hitaana, no Kajde paransi tempoa ja aloitti Richin biisin ja muu bändi puolestaan Hortonin ja Franksin saman nimisen biisin.

Zoomin bändi ei siis ollut kuunnellut saamaansa nauhaa, ei ainakaan loppuun saakka. Pienen ihmettelyn ja neuvottelun jälkeen päädyttiin sitten Hortonin ja Franksin biisiin. Jussi ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla harjoittelemaan biisiä, joten lauluosuus äänitettiin uudelleen Suomessa. Biisistä ei Jussin mukaan tullut oikein onnistunutta vieläkään. Biisi ei oikein istu hänen äänelleen ja onkin levyn heikoin tulkinta. Levyttämättä jääneen Charlie Richin biisin Jussi kertoi aikovansa levyttää vielä joskus suomeksi käännettynä. Toivottavasti käännöslupa heltiää.

Demon Jack Cochranin Hug 'n' Kiss Me-biisistä Jussi oli saanut heinäkuun alussa Weiserilta ja ehtinyt harjoitella sitä maata kierrellessään. Muuten sessiossa äänitetyt biisit olivat Jussille hyvinkin tuttuja; Baby Let's Play House Elvisen ohjelmistosta, Double Talk Baby Conway Twittyltä, Rock And Roll Ruby Johnny Cashilta, So Long I'm Gone Roy Orbisonilta ja Boppin' The Blues puolestaan oli Carl Perkinsin suuria hittejä.

Kun äänitykset oli saatu tehtyä, olikin aika laittautua kotimatkalle.

Matkat suomalaislehdissä

Jussin ja kumppaneiden kesällä 1975 ja -75 tekemät matkat huomioitiin näyttävästi suomalaisissa musiikkilehdissä. Blues News, Soundi ja Uusi Laulu -lehti raportoivat laajasti suomalaisten matkoista ja niillä tehdyistä äänitteistä.

Blues News 6/1975

Blues News 6/1975

Blues News lehden numero 6/1975 oli lähes kokonaan omistettu Jussin ja kumppaneiden USA:n matkalle. Matkallahan oli mukana lehteä julkaisseen Finnish Blues Society ry:n keskeisiä jäseniä ja Jussi oli nimetty yhdistyksen kunniajäseneksi 1970. Lehdessä ei mainita artikkelin kirjoittajaa, mutta ymmärtääkseni kirjoittaja on Matti Laipio, joka oli tuolloin FBS:n varapuheenjohtaja ja Jussi levyjen tuottaja.

Lehden kansikuvassa Jussi on kuvattuna Memphisin Beale Streetin varrella olevan Handy Parkin edustalla W.C. Handyn patsaan vierellä. 32 sivun mittaisessa artikkelissa käydään ilmeisen tarkasti läpi matkan vaiheet, tapaamiset monien legendaaristen muusikoiden ja musiikkielämän vaikuttajien kanssa, lukuisat matkalaisten näkemät konsertit, sekä tietysti myös Jussin levytyssessiot. Artikkelia täydentää Jarmo Santavuoren monipuolinen kuvitus.

Blues News 6/1975-sivu

Pitkästi lehdessä kerrottiin myös levytyssessiosta Sea-Saint Studiolla

Kaikkiaan artikkeli on todella mainio ajankuva blues, r&b ja country-musiikista USAssa tuona kesänä, tai ehkä parempi on sanoa artikkelin sisältävän erinomaisia tuokiokuvia. Todella mielenkiintoisia katkelmia eri puolilta USA:ta. Suomalaiset pääsivät vierailemaan monissa legendaarisissa paikoissa. Mieleenpainuvia kuvauksia ovat mm. suomalaisten vierailu seuraamassa Rufus Thomasin levytyssessiota, värikkäät tarinat New Orleansin ravintoloista ja musiikkiklubeilta, tapaaminen levymoguli Shelby Singletonin kanssa, tai vierailut ACE ja Stax Recordsin tiloissa.

Uusi Laulu 4/1975

Uusi Laulu 4/1975

Uusi Laulu -lehden numero on omistettu Kuuban musiikille kansikuvaa myöten. Mukana on kuitenkin myös kolmen sivun reportaasi kesän 1975 matkasta. Artikkeli perustuu Jussin haastatteluun. Siinä Jussi kertoo tapaamisistaan, levytyksistään ja vaikutelmistaan USA:sta ja sen musiikkielämästä.

Memphisistä Jussi muistelee tapaamisia Charlie Feathersin ja Rufus Thomaksen kanssa, sekä käyntiä Elviksen Gracelandin portilla. Reissulla oli kuunneltu myös paikallisia radiokanavia ja Jussi kertoo Memphissä kuuluneen noin 20 radiokanavaa, joista suurin osa oli kuitenkin ns. Top40-asemia, jotka soittivat viikon kerrallaan vain neljääkymmentä biisiä. Mielenkiintoisimmiksi Jussi oli kokenut Country-asemat.

Artikkelissa käydään läpi myös vierailut Clarksdalessa, sekä tietysti New Orleansissa ja Nashvillessa. New Orleansista oli jäänyt mieleen mm. eurooppalaistyylinen elämänmeno ja ettei siellä esiintynyt juurikaan rasismia. New Orleansin levytyssessiosta ei artikkelissa juurikaan kerrottu.

Uusi Laulu 4/1975-sivu

Uusi Laulu otsikoi juttunsa: Jussi kävi rapakon takana

Nashvillen osalta Grand Ole Opryn showsta oli erityisesti mieleen jäänyt muusikoiden uskomaton rutiini ja soittajien runsaus. Lavalla saattoi kerralla olla kolmekin steel-kitaristia, saman verran kuin heitä oli koko Suomessa. Paljon Jussi puhuu haastattelussa myös Country-musiikista ja sen perinteistä. Lehden artikkelissa ei mainita sen kirjoittajaa.

Soundi 10/1976

Soundi 10/1976

Soundi ilmestyi 1976 vielä sanomalehtipaperille painettuna tabloid-julkaisuna eli saman tapaisena kuin Hesari ja iltapäivälehdet tänään. Waldemar Wallenius oli kirjoittanut lehteen aukeaman kokoisen laajan esittelyn Jussin USA:ssa äänitetystä Nashville -albumista.

Waldemar kehuu Jussin albumia kaikkien aikojen suomalaiseksi kantrialbumiksi. "Mitä muuta tulokset voisivat olla kuin huippuluokkaa, kun asialla on suomalaisen kantrin uranuurtaja ja vilpitön musiikkihullu J. Raittinen plus lukemattomilla Elviksen kultalevyillä soittanut bändi", kirjoittaa Wallenius. Aikamoista hehkutusta artikkeli on muutenkin.

Waldemar on kuunnellut albumin yhdessä Jussin kanssa ja käy artikkelissa albumin biisit lävitse yksitellen. Jutussa kerrotaan biisien taustat ja esitellään niiden tekijät. Samalla Jussi kertoo äänityssessioista miten mikin biisi studiossa muotoutui.

Soundi 10/1976-sivu

Artikkelissa pohditaan myös kantrimusiikin tilaa ja kehitystä USA:ssa. Jussi kertoo myös tässä artikkelissa USA:ssa kuulemistaan monien country-artistien keikoista ja muutenkin kohtaamisistaan heidän kanssaan. Jussi kertoo myös aikeistaan jatkaa kantrin levyttämiseksi, nimenomaan uusien kotimaisten kantrilaulujen levyttämisestä.

Artikkelissa Wallenius kertoo, Jussin epäilleen menestyykö levy riittävän hyvin Suomessa, jotta varsin kallis ja työläs projekti osoittautuisi vaivan arvoiseksi. Artikkelin mukaan Jussi epäili erityisesti purevatko levyn biisien tekstit esimerkiksi Soundin lukijakuntaan.

Waldemar Walleniuksen artikkeli on luettavissa Walleniuksen nettisivuilla.

Soundi 6/1977

Soundi 6/1977
Kesäkuulla 1977 ilmestyneessä Soundissa Waldemar Wallenius jatkoi edellisvuonna lupaamaansa Jussin ja kumppaneiden USA:n matkojen käsittelyä. Tällä kertaa juttu oli otsikoitu "J. Raittinen rock'n'rollin alkulähteillä". Artikkelissa Waldemar esitteli ja arvioi juuri ilmestynyttä Rollin' The Rock -albumia.

Waldemarille tyypilliseen tapaan juttu on hyvin perusteellinen, se täyttää koko tabloid-aukeaman. Wallenius kirjoittaakin. "Tämän jutun tarkoitus on nimenomaan antaa valaistusta sen suhteen, millaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä nämä kaksi rockin lajia aikanaan syntyivät ja millaisin mielin & aikein Jussi ystävineen lähti niitä nyt uudestaan virittämään". Noilla kahdella rockin lajilla Waldemar tarkoittaa levyn ensimmäisen puoliskon täyttänyttä New Orleansin r&b ja rock'n'roll osuutta ja kääntöpuolen rockabilly osiota.

Artikkelissa ruoditaan perusteellisesti, miten ja miksi juuri kyseiset biisit päätyivät levylle ja taustoitetaan hienosti New Orleansin musiikillisia juuria. Tekstissä vilahtelee hämmästyttävä joukko merkittäviä musiikintekijöitä, bluesin, r&b:n ja rokkenrollin alueelta. Unohtamatta myöskään New Orleansin jazzperinteitä. Tärkeinä vaikuttajina ja New Orleans saundin luojina mainitaan Fats Domino ja hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Dave Bartholomew, Professor Longhair, Smiley Lewis, Huey Smith. Ehkä monille hieman yllättäen myös Little Richard ja Ray Charles, jotka myös levyttivät New Orleansissa.

Waldemarin haasteltavana oli Jussin ohella matkan järjestänyt ja Jussin levyt tuottanut Matti Laipio. Koko homman onnistuminenhan oli pitkälti Laipion hyvien kontaktien ansiota. Laipio kertoo miten sessiossa soittaneeseen kokoonpanoon oli päädytty. Wallenius kehuu Sea-Saint studion soittajia: "Kyllä nämä miehet hommansa tuntuvat osaavan, sillä tuo kepeys ja letkeys ovat aitoa". Antaa Waldemar tunnusta myös Kajde Westerlundille: "Hyvin soittaa myös Kajde, joka vastasi kaikista pianokuvioista".

Soundi 6/1977

Hiukan vähemmälle huomiolle artikkelissa jää albumin kääntöpuolen rockabillyosuus. Ehkä Waldemar oli niin innostunut New Orleans -tarmoista, ettei palstatilaa enää paljoa jäänyt. Ronnie Weiserin historia Italiasta USA:han muutosta alkaen sekä hänen rockabilly taustansa käydään läpi. Sitä ei avata miksi juuri nämä biisit päätyivät levyllä, paitsi yhden biisin osalta, joka sekin oli vahinko. Waldemar tunnustaa, ettei b-puolen biiseistä ollut hänelle tuttuja kuin avauskappale Baby, Let's Play House. Ehkä siitäkin syystä tämä puolisko jäi vähemmälle huomiolle.

Äänitejulkaisut Suomessa

Kuten jo on käynyt selväksi, äänitettiin matkalla kahden albumin materiaali. Ensimmäisenä julkaistiin kuitenkin single Nashville, Tennessee / On vannomatta paras. A-puolen kappaleella Jussi osallistui - nyt jo kolmatta kertaa peräkkäin - MTV:n Syksyn sävel -kilpailuun. "Tämä pantiin Syksyn Säveleen lähinnä sen takia, että se tavallaan puffaa tätä albumia, ja onhan se mukava piisi. Itse asiassa minä kyllä mietin kauan tämän ja sen Mikko Alatalon piisin välillä, sillä sekin olisi sopinut sinne hyvin. Saa nähdä miten tämä pärjää", aprikoi Jussi Waldemar Walleniuksen haastattelussa Soundissa 19/1976.

Soundi 6/1977

Tämä valinta on aiheuttanut paljon jälkipuheita. Jyrki Hämäläinen on moneen kertaan julistanut valinnan pahaksi mokaksi. Hänen mukaansa Mannaa sataa olisi ollut selvä voittaja. Eivätkä Jordanainers ja steel-kitaran soinnut vakuuttaneet suomalaisia, Erkki Liikanen korjasi potin Jokkantiilla ja Jussi jäi kuudenneksi. Syksyn sävelessä annettiin 257724 ääntä ja Liikanen sai niistä lähes 40 prosenttia.

Nashville, Tennessee käväisi joulukuussa Suosikin listalla sijalla 27. Singlen a-puoli julkaistiin myös eri esittäjien tuotantoa sisältävällä 16 Finnhits 5 kokoelmalevyllä vuoden 1977 alussa. Sitä myytiin yli 51.000 kpl eli sitä kautta Jussinkin biisi sai laajemman yleisön.

Kansikuva: Nashville

Heti kohta Syksyn sävelen jälkeen, 28.10.1976, julkaistiin myös Nashville-albumi. Julkistamistilaisuus pidettiin Alibissa. Levy ylsi marraskuun myyntitilastoissa sijalle 21, mutta ei yltänyt listalle enää joulukuussa. Edellä kuvasin jo Waldemar Walleniuksen Soundin kirjoittamaa arviota. Muuten levyä ei mediassa suuremmin noteerattu.

Jussi promosi levyä mm. pitämällä keikkamatkojen yhteydessä levykaupoissa ja tavaratalojen levyosastoilla kantrikotvasia, joissa soitti Nashville albumin biisejä ja muita EMI:n kantriuutuuksia. Tämän jutun kirjoittaja järjesti Tampereen tekun juhlasalissa Kantri & Rock -konsertin, jossa esiintyivät Jussi & The Boys, Vanha Isäntä ja lopuksi Jussi Vanhan Isännän kanssa. Tässä viimeisessä osiossa kuultiin myös Nashville levyn materiaalia.

Kansikuva: Manna sataa / Marjapussi-Jussi

Toisena singlenä julkaistiin sitten tammikuussa -77 Manna sataa, kääntöpuolellaan Marjapussi-Jussi, EMI 9C 006-38234. Mutta ei myynyt tämäkään single, eikä siten tietysti yltänyt myyntilistoillekaan.

Rollin' The Rock

Huhtikuussa 1977 julkaistiin sitten New Orleansin levytyssessiosta ensin singlenä Smiley Lewis alun perin 1957 levyttämä Shame, Shame, Shame! ja Fats Dominon tunnetuksi tekemä I'm Walking (EMI 9C 006-38246). Jonkin ajan kuluttua oli vuorossa Rollin' The Rock -albumin julkaisu.

EMI 9C 006-38246

Nimimerkki "JA" arvio levyä Blues News lehden numerossa 3/1977 seuraavasti: "A-puoli jää selvästi mielestäni B-puolen varjoon, sillä A-puolen äänitys on ollut liian hyvää (!) ja huolellista (!), joten aito R&B-fiilis on jäänyt saavuttamatta. Sen sijaan levyn B-puoli on aivan loistava. Niin Weiserin studiotekniikka kaikkine kaiutuksineen, taustamuusikot kuin Jussi oikeaoppisine nikotteluineen ovat osuneet kerrassaan nappiin. Tuloksena on niin aitoa rab'ia, ettei paremmaksi enää voi tulla! Ja Jussi kerta kaikkiaan ylittää itsensä laulajana."

Rollin' The Rock

Heinäkuussa 1978 julkaistiin toisena singlenä Rollin' The Rock -albumilta biisit Baby, Let's Play House ja Boppin' The Blues. Pekka Nurmikallio oli tehnyt Microvox-studiollaan uuden nopeamman miksauksen biiseistä.

Rollin' The Rock

Muistan vielä vuonna -76

CD-formaatissa USA:ssa äänitetyt laulut julkaistiin vasta Jussin täyttäessä 60-vuotta 15.9.2003. EMI julkaisi tällöin kokoelma-albumin Muistan vielä vuonna -76 (EMI 07243 591912 2 5), joka sisälsi USA-levytysten lisäksi kaikki muut Jussin vuosien 1975-78 EMI-levytykset.

Rollin' The Rock

Tätä cd-julkaisua myytiin ilmeisesti paremmin kuin alkuperäisiä julkaisuja, sillä EMI julkaisi kokooma-albumin myöhemmin uudelleen uudella julkaisunumerolla (EMI 0946 390456 2 4). Lisäksi EMI julkaisi albumin digitaalisissa jakelukanavissa 2013.

Kuuntele levy Spotifystä:

"Tilinpäätös"

Kysyin Jussilta mitä hän ajattelee näistä kahdesta levytysmatkasta nyt vuosikymmenien jälkeen. "Kyllähän se uran kohokohtia oli, ilman muuta", vastasi Jussi. "Vaikka vaimoni Carita on realistisesti sanonut reissua taloudelliseksi katastrofiksi - ja sitähän se todella oli, reissulta sai sellaista henkistä pääomaa, jota en mistään muualta olisi saanut".

Mieliin painuvimmaksi omista USA:n levytyssessioistaan Jussi mainitsee ensimmäisen Memphissä Charlie Feathersin kanssa tapahtuneen session. "Sehän tuli aivan yllättäen ja oli tavallaan alkuräjähdys, jolloin me saatiin se idea, aha tänne voisi tulla toisenkin kerran. Se oli kova juttu kaiken kaikkiaan, se jäänyt mieleen käsittämättömänä onnenkantamoisena. Tottakai oli kiva tehdä näitä kaikkia. Huonoimmat olosuhteet olivat Weiserin studiolla, jossa me asuttiinkin sen himassa, mutta onnistuihan sekin. Käsittämätöntä, että yleensä pääsi tekemään nämä levytykset", arvio Jussi nyt.

Spontaaneja esiintymisiäkin reissulle mahtui monessa paikassa. Niistä mieleenpainuvin oli Jussille jamit Nashvillen Exit Inn -klubilla. Jussi sai lainaksi Linda Hargroven kitaran ja osallistui jameihin. Samoissa jameissa lauloivat myös Steve Young ja Guy Clark. Upea kokemus oli myös koko New Orleansin musiikkielämä. Siellä tavattiin monia loistavia muusikoita, joista suurimman vaikutuksen teki uskomaton pianisti James Booker, muistelee Jussi.

Laipion Matilta kysyin vielä USA-sessioiden kustannuksista. Ihan tarkkaan ne eivät enää mielessä olleet, mutta Matti arvioi Nashville albumin äänitysten tulleen maksamaan n.5000-6000 dollaria. Muusikot Nashvillessa maksoivat n. 115 dollaria per kolmen tunnin sessio. Siihen päälle Jordanaires ja Hargrove sekä Scotty ja studioaika. Rollin' The Rock tuli halvemmaksi. Weiserin studiolla tehdyt äänitykset olivat n. 1000 dollaria. New Orleansissa muusikoiden hinta oli 100 dollaria per sessio, jolloin niistä tuli n. 1200 ja studio siihen päälle, jolloin sen osuuden hinta jäi hiukan alle kolmentuhannen dollarin ja kokonaiskulut ehkä naftisti alle 4000 dollaria, muisteli Matti. "Nämä ovat muistikuvien perusteella tehtyjä arvioita, mutta kokoluokka on varmaan oikea".

Wallemar Wallenius kysyi Soundin numerossa 10/1976 olleessa haastattelussa: "olivatko muusikot kalliita, kyseessähän oli kovimpia nimiä mitä Nashvillesta löytyy". Jussi vastasi: "No, ei edes tuplasti kalliimpia per tunti suomalaisiin muusikoihin verrattuna. Ja kun ottaa huomioon heidän luovan panoksensa ja sen, etteivät he todellakaan tuhlaa aikaa, niin loppujen lopuksi itse levy syntyi samaan hintaan kuin se olisi syntynyt Suomessakin, jos ei lasketa mukaan meidän matkakulujamme".

Voi hyvin uskoa, että nuo USA-sessiot ovat olleet Jussille unelmien täyttymys. Huippumuusikoiden ja inspiroivan ympäristön myötä Jussi on yltänyt loistaviin suorituksiin. Noista vanhojen lehtijuttujen haastatteluista voi hyvin aistia levytyksissä vallinneen positiivisen ja kannustavan ilmapiirin, kaikki ovat tehneet parhaansa hyvän lopputuloksen hyväksi. USA-levytykset ovatkin Jussin parhaimmistoa ja Nashville-albumi kotimaisten kantrilevyjen parhaimmistoa ilman muuta.

Levyt olisivat todellakin ansainneet paljon suuremman huomion ja menestyksen. Ovathan nämä levytykset ainutlaatuisia suomalaisen kevyen musiikin historiassa. En ole havainnut kenekään toisen suomalaisen päässeen levyttämään noin monien merkittävien, kansainvälisesti arvostettujen muusikoiden kanssa. EMI:n cd-julkaisun myötä nämä levytykset saivat onneksi paljon uusia kuulijoita. Jussin ja loistavien muusikoiden lisäksi hattua on nostettava myös levytyksissä muusikillisenä johtajana toimineelle jo edesmenneelle Kajde Westerlundille upeista sovituksista ja hienoista kantribiiseistä. Kajdehan oli Nashville-albumin ahkerin biisien kirjoittaja.

Lue myös osa 1: Jussi Raittinen levytysmatkalla USA:ssa 1975 ja Tutustu myös Jussin / Jussi & The Boysin mittavaan diskografiaan

Muistan vielä vuonna -76

Lähteet:

  • Jussi kävi rapakon takana, Uusi laulu 4/1975
  • Matti Laipio: Matkakertomus USA:sta kesältä 1975, Blues News 7/1975
  • Waldemar Wallenius: Kaikkien aikojen suomalainen kantri-albumi, Soundi 10/1976
  • Waldemar Wallenius: J.Raittinen rock'n'rollin alkulähteillä, Soundi 6/1977
  • Heimo Hatakka: Muistan vielä vuonna 56, Jussi Raittinen muistelee, Gummerus 2003
  • Muistan vielä vuonna -76, cd:n kansivihkonen, EMI Finland 2003
  • Scotty Moore & James L. Dickerson: Scotty and Elvis: Aboard the Mystery Train, University Press of Missisipi 2013
  • New Orleans ja minä: Jussi Raittinen Esa Kuloniemen haastateltavana, YLE Radio Suomi 22.4.2013
  • Jussi Raittisen haastattelu, 7-8/2018
  • Matti Laipion sähköpostihaastattelu, 8/2018
  • Discogs-tietokanta
  • 45cat-tietokanta
  • BMI Repertoire
  • Wikipedia ja lukuisat muusikoiden, yhteisöiden ja yritysten nettisivut

9/2018