Minusta tuli M I N Ä

No kaikki alkoi siitä, kun äiti ja isä tapasivat lukion ekalla luokalla vuonna 1990. Kihloihin he menivät 26.10.1991 ja naimisiin pitkän kihlauksen jälkeen juhannuksena, 20.6.1998. Häät olivat varsin iloiset ja reippaat, vaikka vettä tuli kaatamalla . Kaikki sanoivat, että sateen määrästä päätellen äiti ja isä tulisivat olemaan todella onnellisia. Ja niin siinä sitten kävi, että 3-viikkoisella häämatkalla minä sain alkuni.

ÄITILLÄNI OLI JO SUURI VATSA ja se kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Meillä kotona oli kaikki laitettu valmiiksi, jotta minun olisi hyvä tulla omaan kotiini. Sänky oli pedattu uusilla petivaatteilla, vaatteet pesty ja silitetty ja vaippapaketti odotti hoitopöydän alla avaamistaan. Mutta minä olin vielä täysin tyytyväinen siihen pallomaiseen yksiööni ja totaalisen tietämätön ulkopuolella olevasta maailmasta. Mieltymykseni omaan yksiööni ei tosin ollut kovasti äitin mieleen, sillä kun minä kasvoin, kasvoi myös äitin massu. 

 VIHDOIN ALKOI 9.4.1999 TAPAHTUA. Kello 5 aamulla -kun äiti ratkoi taas vessareissun jälkeen ristikoita sängyllään- ajattelin yksiössäni, että minun olisi jo aika nähdä tuo ulkopuolinen maailma, josta kuului niin omituisia ääniä. Raotin yksiöni ovea niin, että äiti tiesi valmistautua tulooni. Siinä sitten kuuntelin, kuinka äiti herätti isän, pakkasi kassia ja kuinka isä ajoi Helsingin Naistenklinikalle. Vastaanotossa potkaisin onnesta, kun kuulin äitini toteavan: "Täältä lähdetäänkin sitten vasta Pertsa-Vaavin kanssa kotiin". 

SYNNYTYSSALIIN äiti ja isä pääsivät aamulla kello 9 aikoihin ja ensimmäinen supistus oli pieni ja tuli noin 9.30. Salissa oli telkkarikin, josta oli äidille ja isille ilmeisen paljon iloa. Aloin nimittäin toden teolla tehdä tuloani vasta kello 13.15. Huomasivatkohan ollenkaan minua -mokomat: isä vain hieroi äidin selkää ja äiti leikki jonkin ihmeellisen naamarin kanssa! Ja silloin kun isä ei hieronut äidin selkää eikä äiti pidellyt sitä naamaria, niin sitten he ratkoivat telkkarista niitä Onnenpyörän tehtäviä!

AIKA KULUI NOPEASTI -kaikesta huolimatta-, ja pääsin vihdoin ulos jo ahtaaksi käyneestä yksiöstäni. Vaikka matka oli noin "maantieteellisesti" lyhyt, oli se kuitenkin niin pitkä, että siihen meni aikaa 7 tuntia ja 50 minuuttia. Sitten kuulin jo tutuksi tulleen äänen, kun…

"SE ON POIKA", sanoi isä ja antoi suukon äitilleni. Ajattelinpa minäkin siinä aukaista suuni ja esitinkin kaikille salissa olijoille raikuvan tervehdyksen. Pian pääsin jo äitin massun päälle lämpimään paidan alle. Siinä siis oli synnytyssalin vihreässä hämärässä meidän oma pieni perhe ja minä olin sen perheen uusin jäsen.

PIAN SYNNYTYKSEN JÄLKEEN isä soitti tärkeän tiedon syntymästäni mummoloihin, joissa tieto otettiin ilolla vastaan. Aika hassua oli se, että Rekolan mummo on Naistenklinikalla töissä ja sattui olemaan lähdössä iltavuorosta kotiin. Niinpä hän poikkesi tervehtimään minua jo silloin illalla synnytyssalissa!