Kevyt kesädekkari Afgaani-lehden lukijoille
Kasvattajan kunnia, osa 1/3

Ariana Orient
Afgaani 1/2002

Konstaapeli Jere Rötkön maailmassa on paljon tärkeämpiäkin huolenaiheita kuin pitkäkarvaiset, piikkinokkaiset vinttikoirat. Mutta tahtomattaankin hän joutuu huomaamaan, että jotkut ihmiset suhtautuvat noihin pitkänokkiin kuolemanvakavasti…

I Vain koira

- Hei Rötkö, vastaanottoon siitä, joku nainen soittaa että sen lapsi on uhattu kaapata, keskus huikkasi, kun Jere oli palailemassa kahviautomaatilta. Vihdoinkin asiaa, Jere riemastui ja harppoi puhelimeen. Ensimmäinen oikea työpaikka, nuoremman konstaapelin määräaikainen virka pikkutaajaman palvelutoimistossa kun oli tähän asti tarjonnut enemmän peltikolareita ja kyselyitä perintöhaulikon aseluvista kuin tilaisuuksia näyttää kykynsä yhteiskunnan heikoimpien puolustajana.
- Jere Rötkö, hän murahti puhelimeen yrittäen kuulostaa kokeneelta.
- Nette Salomaa tässä, nuoren kuuloinen, hermostuksesta kireä naisääni aloitti. – En nyt tiedä, kuuluuko tämä vielä teille, mutta kun Sakua on uhkailtu ja minä ajattelin… tuli sellainen kirje, ja… ja kun Saku on minulle ihan kaikki kaikessa…
- Ja te siis olette lapsen äiti? Jere keskeytti.
Hetken hämmentynyt hiljaisuus toisessa päässä, sitten nainen yskäisi ja jatkoi: - Taisin selittää vähän huonosti. Saku on minun koirani, afgaaninvinttikoira. Vuoristosissin Kazakush, jos olette kuullut nimen. Minä olen saanut kirjeen jossa se uhataan kaapata, jos se tulee Lahden inttinäyttelyyn. Jos sinne voisi saada jonkinlaisen vartion…
- Koira! Jere äyskäisi. – Ei meillä riitä resurssit ihmistenkään vartioimiseen! Hän silmäsi Koistisen ovelle päin, he olivat juuri äsken puhuneet Mäkisen pariskunnan tapauksesta. Mies oli taas kerran hakannut vaimonsa ruhjeille heti, kun tämä oli uskaltautunut kotiin turvakodista. Ei ollut vartiota hänelläkään.
Soittaja alkoi selittää, miten arvokas näyttelykoira oli kysymyksessä, mutta Jere oli niin sydämistynyt, että vastaili tylysti ja lopetti puhelun lyhyeen.

Jerellä piti niin kiirettä, ettei hän ehtinyt koirannappaajia miettimään. Hän venytti työpäiviä lykäten paluuta kerrostalokaksioon, joka huusi Johannan poissaoloa. He olivat seurustelleet koko Jeren opiskeluajan, mutta kun Jere oli saanut työpaikan Ojajärveltä ja he olivat vuokranneet yhdessä kaksion samalta paikkakunnalta, Jossu alkoikin ikävöidä Helsinkiin. Ei Jeressä mitään vikaa, mutta kun elämästä oli tullut niin tasapaksua, oli ollut lähtöselitys. Viime aikoina Jossu oli kuitenkin soittanut pariin otteeseen ja halunnut maksua kirjahyllystä ja muista tavaroista, jotka olivat jääneet Jerelle. Ei se niistä lähtiessään mitään puhunut, Jere sadatteli, on tainnut löytää uuden miehen ja tarvitsee rahaa. Vaikutelmaa vahvistivat Jerelle tulleet luottoyhtiön laskut rinnakkaiskortilla tehdyistä ostoksista. Jere purki harmiaan juoksemalla itsensä iltalenkeillä uuvuksiin. Kerran viikossa hän hoiti kuntoaan pelaamalla sählyä urheiluhallilla ja parina muuna iltana rapautti sitä istumalla oluella paikkakunnan baareissa. Keskustelu tyttöjen kanssa vain tahtoi lopahtaa siihen, kun hän kertoi olevansa poliisi. Vaikka tiesiväthän ne sen, Jerestä tuntui että paikkakunnalla jokainen oli nähnyt hänet polkemassa aamuisin työpaikalleen. 

Koirapuhelu palautui Jeren mieleen vapun alla kaksi viikkoa myöhemmin, kun Tarja Vuori soitti hänelle. Johanna oli edellisenä iltana käynyt sopimassa laskuista, mutta tapaaminen oli päättynyt ilmiriitaan. Vatsan pohjalla kiersi muutama ylimääräinen olut. Jeren mieliala oli varsin pilvinen eikä hän alkuun muistanut puhuneensa mistään koirasta kenenkään kanssa.
- Toivottavasti nyt olette tyytyväisiä, kun Saku on todella kadonnut, tummasointinen naisääni uhosi. – Miksi poliisit eivät ikinä ota asiaa vakavasti, jos rikoksen kohteena on koira? Myymälävarkaat kyllä haetaan talteen pillit vinkuen, mutta kymppitonnin arvoisen koiran saa kaapata keskellä kirkasta päivää!
- Koiran… Jere ähkäisi.
Vihaisista purkauksista selvisi, että Nette Salomaa oli uhkailusta huolimatta vienyt koiransa Lahteen näyttelyyn. Hän oli jättänyt sen yksin häkkiin noin varttitunniksi siksi aikaa, kun pistäytyi kahvilla. Hänen palatessaan häkin ovi oli ollut kiinni ja häkin peite paikoillaan. Koiran katoaminen oli havaittu vasta, kun sitä oli alettu kaivata kasvattajaluokkaan.
- Minä olen siis Sakun kasvattaja, Tarja Vuori täsmensi.
Jere rauhoitteli naista ja neuvoi hänet soittamaan Lahden poliisilaitokselle, jolla olisi paikan päällä paremmat mahdollisuudet tutkia asiaa. Nainen vaikutti tyynnyttyään asialliselta, joskin ilmoitti pisteliäästi toivovansa Lahdesta saavan parempaa palvelua. Jeren aamu oli täydellinen.

Ihan niin vähällä Jere ei asiasta päässyt, sillä Lahden poliisi pyysi hoitamaan asianomistajan kuulemisen virka-apuna tämän kotipaikkakunnalla. Nette Salomaa tuli asemalle tekemään rikosilmoituksen, ja Jere käskettiin kirjoitushommiin, kun kerran tunsi asian ennestään. Pottuilivat mokomat, mutta kai se oli nuorimman osa, Jere kuittasi. Tyttö oli pitkä ja vaalea, kasvot vähän turhan pyöreät, silmät vetisen harmaansiniset ja punareunaiset. Naispuolinen kollega olisi osannut kertoa, että hiusten vaaleutta oli tehostettu kemiallisesti, mutta Jere pani merkille vain niiden värin, joka toi mieleen Yyterin hiekat. Voisi olla sieväkin, ellei olisi niin itkettyneen näköinen, Jere totesi. Tyttö vaikutti järkyttyneestä olemuksestaan huolimatta rauhalliselta ja vastaili kysymyksiin asiallisesti. Puolet kertomuksesta oli kuitenkin Jeren mielestä käsittämätöntä koodikieltä. Hän sai painaa poistonappulaa useaan kertaan ennen kuin sai edes rikoksen kohteen nimen oikein. Katsz… äh… Zaku… eiku siis, K-a-z-a-k... No, asiaan.
- Saku voitti avoimen luokan, mutta hävisi PU-kehässä isälleen, Nette selitti. - Niinpä minä jätin sen junnunarttujen jälkeen häkkiin lepäämään ja lähdin itse ostoksille ja kahville. Kahvilan jonosta näki parin kehän yli afgaanikehään, katselin sieltä narttujen avointa. Kilpailuluokan alkaessa ihmiset pakkautuivat kehänlaitaan niin, etten nähnyt häkkiä. Kun sitten tuli kasvattajaluokan aika ja Tarja tuli ottamaan Sakua häkistä, häkki olikin tyhjä.
- Eikö se olisi pannut vastaan, jos joku vieras olisi ottanut sen? Jeren kokemus koirista oli olematon, mutta hänen mielikuvissaan ne olivat lähinnä murisevia vahtikoiria, etenkin jos niitä tarvitsi säilyttää häkissä.
- Sitä minäkin olen miettinyt, Saku on aina niin kovasti minun perääni, Nette niiskaisi kuin puhe olisi ollut uskottomaksi osoittautuneesta poikaystävästä. – Mutta se on myös rutinoitunut näyttelykoira ja tottunut eri esittäjiin. Tarja Vuoren kanssa se olisi lähtenyt ilman muuta, mutta Tarja oli koko ajan narttukehässä oman koiransa kanssa. Voi se olla joku muukin, jolla on tarpeeksi varmat otteet koirien käsittelyssä.
Nette nimesi vielä lähellä seisoskelleita mahdollisia todistajia, jotka Jeren hämmästykseksi asuivat kaikilla mahdollisilla suunnilla ympäri Suomen. Mikä heidät oli vetänyt Lahteen pelkkiä koiria katsomaan? Nette kertoi jo kyselleensä havaintoja kaikilta, mutta koko näyttelyväen huomio oli kiinnittynyt kehän tapahtumiin eikä kukaan ollut nähnyt mitään erikoista. Koiran vieminen oli ilmeisesti käynyt hyvin nopeasti ja sujuvasti.
Uhkauskirjeestäkään ei juuri irronnut vihjeitä. Se oli laadittu salapoliisitarinoista tuttuun tyyliin lehdistä leikatuista kirjaimista: ”ÄLÄ TUO KOIRAASI LAHTEEN TAI KÄY HUONOSTI.” Kuoren tekstiä lähettäjä ei ollut jaksanut askarrella leikekirjaimista, vaan osoite oli kirjoitettu tasaisilla tikkukirjaimilla. Postileima oli Helsingin pääpostin. Jere otti kirjeen vastaan Lahden poliisille toimitettavaksi, mutta epäili mielessään, ettei jutun tutkimiseen varmaan irtoaisi kovin paljon voimavaroja.

II Ruumis rantavedessä

Toukokuu kului loppuun ennen kuin koirat palautuivat taas Jeren mieleen. Johanna oli hakenut kirjahyllynsä ja palauttanut luottokortin miltei sopuisasti. Jeren määräaikaa jatkettiin ja kaksio tuntui edelleen autiolta. Jere oli juuri polkemassa aamuseitsemältä töihin pohdiskellen kapeamman sängyn hankkimista, kun Koistinen törmäsi pihalla vastaan. 
- Tuli hälytys Ojajärven rantaan. Oletkos poika nähnyt ihka oikeaa vesiruumista? Koistinen kysyi.
- Tulihan noita patologian laitoksella nähtyä, Jere lausahti kokeneen kuuloisena. Mieleen nousi kuitenkin välittömästi kuva siitä kerrasta, kun oikeuslääketieteen kurssilla oli esitelty pehmeäksi pöhöttynyt vainaja. Mukana myös haju, Jere irvisti itsekseen. Toivottavasti tämä ruumis ei ollut virunut vedessä kovin kauan.
Koistisen mielestä Jere ilmeisesti kaipasi karaisua, sillä hän viihdytti tätä ajomatkalla muistelemalla kaikkia niitä kertoja, jolloin hän oli virkaurallaan löytänyt vainajia erilaisissa vatsaakääntävissä olotiloissa. Jeren helpotukseksi järvenrantaan huuhtoutunut ruumis vaikutti suhteellisen kiinteältä. Nainen, nelissäkymmenissä, lyhyt mutta jäntevän oloinen ja harteikas. Tummat puolipitkät hiukset olivat sotkeutuneet liejuun ja pään sivussa hiusten alta pilkotti näky, jota Jere ei tahtonut katsoa tarkemmin.
- Kolhiutunut pahasti kivikossa, hän totesi jotain sanoakseen.
Koistinen katsoi häntä hitaasti ja kohotti merkitsevästi rantamudassa lotisevaa saapastaan. – Ja minkähän rannan kivikosta tuulet olisivat sen tuoneet, hän tokaisi. – Kun on ollut näin myrskyisät säätkin… Kyllä nämä on tehty ennen kuin se veteen joutui.
- No silloinhan se on… Jere nielaisi. Olihan hän toivonut pääsevänsä selvittämään jotain kunnollista rikosta, mutta se tunne oli kovaa vauhtia hiipumassa. Aamuaurinko lupasi lämmintä alkukesän päivää, mutta rantavedessä makaava nainen oli kaiken lämmön tavoittamattomissa. Ulkoilutakissaan hän näytti epätodellisen pysähtyneeltä, kuin hän minä hetkenä tahansa nousisi istumaan, ravistelisi nauraen vedet hiuksistaan ja pyytelisi anteeksi aiheuttamaansa hämminkiä. Pieni reipas nainen, jonka olisi pitänyt saada jatkaa juoksulenkkiään tai mitä hän nyt olikin ollut tekemässä.
- No ei se itsekään ole itseään päähän iskenyt, Koistinen totesi.

Tekniikka saapui kihlakunnan pääasemalta ja otti rannan tottuneesti haltuunsa. Jere auttoi vetämään sulkunauhaa rannanviertä kulkevalle lenkkipolulle, jolla naisen oletettiin kohdanneen surmaajansa. Polunvarresta etsittiin kamppailun jälkiä, naisen käsilaukkua tai muita henkilökohtaisia tavaroita sekä surma-asetta, joka alustavan arvion mukaan oli painava, tylpähkö astalo. Tekniikan naistutkija kiisteli miesten kanssa siitä, pitäisikö paikalle yrittää saada vainukoira. Koistinen rauhoitteli ruumiin löytänyttä koiranulkoiluttajaa. Tämä oli kokenut elämänsä shokin, kun hänen snautserinsa oli karannut lenkkipolulta läheisen kesämökin pihaan. Oli silkkaa tuuria, että ruumis oli löytynyt niin nopeasti, sillä kesämökki vaikutti vielä talvilepoon suljetulta ja tiheä lauta-aita peitti näkyvyyden lenkkipolulta rantaan. Pahimmassa tapauksessa nainen olisi voinut kellua rauhassa mökinomistajan kesälomaan saakka.

Naisen henkilöllisyys selvisi yllättävän helposti. Jo puoleltapäivin tuli poliisiasemalle soitto, jossa valitettiin koirien ulvoneen koko yön pohjoisella omakotitaloalueella. Kun taloon mentiin Karvatassun koirahoitolan omistajan kanssa, sieltä löytyneet asiakirjat varmistivat vainajan olevan Tarja Vuori, syntynyt 1959, naimaton, yksin asuva. Kukaan ei ollut ilmoittanut häntä kadonneeksi.

Ensimmäisten tutkintapäivien jälkeen Jerelle oli käynyt selväksi, että kukaan lähipiiristä ei osannut kertoa mitään olennaista Tarja Vuoresta. Naapurit tunsivat hänet ulkonäöltä, mutta eivät tienneet kertoa hänen liikkeistään tai tuttavistaan mitään täsmällistä. Vuori asui vuokralla 1950-luvun puutalossa, joka sijaitsi hiekkatien päässä niin, ettei pihaan ollut suoraa näköyhteyttä. Piha oli aidattu koirien ulkoilutilaksi ja niiden haukunta oli pitänyt huolen siitä, etteivät naapurit mielellään kulkeneet tien päähän asti iltakävelyllään. Edellisenä iltana he olivat ottaneet puutarhatuolit esille ja istuskelleet pitkään ulkona nauttimassa lämpimästä kevätsäästä, mutta eivät olleet nähneet Tarja Vuoren kulkevan ohitse sen enempää autolla kuin jalkaisinkaaan. Vuoren sinistä farmari-Astraa ei kuitenkaan näkynyt talon pihalla. Asunnosta oli löytynyt käsinojista järsittyjä nojatuoleja, valtava määrä koirien valokuvia sekä kasoittain erikielisiä koiralehtiä ja mappeja, joissa luki ”Pentueet”, ”Sukutauluja” tai ”Lehtijuttuja”, mutta ei käsilaukkua eikä ainuttakaan puhelinmuistiota, osoitekirjaa tai tuoretta kirjeenvaihtoa.

Työpaikallaan Tarja Vuori tunnettiin ripeänä ja hyväntuulisena talousvastaavana, mutta kukaan ei ollut ystävystynyt lähemmin hänen kanssaan. Tarja ei ollut viihtynyt pikkujouluissa eikä osallistunut muutenkaan talon yhteisiin illanviettoihin.
- Hän matkusteli aika paljon, hänellä oli niitä koiria joiden kanssa hän kävi ulkomailla, osastosihteeri muisteli. – Oli hänellä huoneessakin niiden kuvia, haluatteko nähdä?
Työhuone ei paljon paljastanut haltijastaan. Siistit rivit mappeja, paperipino pöydällä, koirien kuvia lukuun ottamatta ei mitään henkilökohtaisia papereita.
Yhtä niukat olivat tulokset omaisten puhuttamisestakin. – Ei se paljon yhteyttä pitänyt, joskus soitti. Ei me juuri siellä käyty, kun siellä oli niitä koiria…
Aina ne koirat, Jere mietti. Täytyihän sillä ihmisellä jonkinlainen elämä olla. Ystäviä, jotka olisivat tienneet hänen menoistaan ja tekemisistään. Kaikkien tavanomaisten kontaktien puolesta Tarja vaikutti täysin sulkeutuneelta erakolta. Kuitenkaan se tarmokas nainen, joka oli haukkunut hänet puhelimessa, ei ollut kuulostanut sellaiselta.

Hetken mielijohteesta Jere avasi internet-yhteyden ja naputti hakusivulle Tarjan Vuoren nimen. Vastauksena listautui toistakymmentä linkkiä. Kotisivut ensimmäisenä, mutta Jeren huomio kiinnittyi toiselle tulosriville. Suomen Afgaanit, oliko nainen sekaantunut politiikkaan? Sivun latautuessa hän ehti miettiä, millaisin järjestelyin nainen olisi voinut talousvastaavan tehtävissään osallistua terroristien rahanpesuun, mutta hänen pettymyksekseen etusivulla näkyi taas samoja piikkinokkaisia koiria. Tarjan nimi tuli esiin monessa kohtaa: uudet toimikunnat nimitetty, Tarja Vuorelle myönnetty arvostettu kasvattajapalkinto, kuvia talvipäiviltä, jotka eivät olisi onnistuneet ilman Tarja Vuoren ansiokasta panosta. Jere peruutti Tarjan kotisivuille. Lisää kuvia pitkäkarvaisista koirista, Tarja seisomassa monen takana. Jere silmäili nopeasti Vuoristosissien Tarinaksi otsikoitua sivua: ”Ensimmäisen pentueeni isäksi halusin uroksen samasta linjasta kuin…”, ”Tästä pentueesta meni narttu Hollantiin, mutta valitettavasti jouduin hakemaan…”, ”K-pentueen toivoin perivän isänsä hyvät liikkeet ja show-temperamentin, enkä pettynyt. Etenkin uros Kazakush…” Tuttu nimi pysäytti katseen ja Jere klikkasi thumbnail-kuvaa. Ruutuun avautui kuva Nette Salomaasta, joka siniseen jakkupukuun pukeutuneena piteli suurta ruskeaa uroskoiraa hihnasta ja hännästä. Pyöreät kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. Jere ei ollut havainnutkaan, että meikattuna ja hiukset ylös koottuina se koirahullu niiskuttaja saattaisi näyttää noin hyvältä.  

Koistisen oletus ryöstötarkoituksessa tehdystä hyökkäyksestä alkoi vaikuttaa epätodennäköiseltä, koska Tarja Vuoren auton puuttuminen tuntui viittaavan enemmän sovittuun tapaamiseen kuin satunnaiseen iltakävelyyn. Kesämökin pihasta oli löytynyt renkaanjälkiä, mutta niitä ei voitaisi verrata ennen kuin Vuoren auto löytyisi. Vuoren ystävien selvittämiseksi Jere ehdotti Koistiselle, että he aloittaisivat kyselemällä Nette Salomaalta tämän koiratuttavista. Koistinen odotteli teknisen tutkinnan tuloksia ja murahti, että hänen puolestaan Jere voisi hoitaa kyselykierroksen yksinäänkin ja kutsua todistajat laitokselle sitten, jos jollakin olisi relevanttia kerrottavaa.

Nette vastasi heti puhelimeen ja kertoi olevansa kotona, asunto sijaitsi kerrostaloalueella radan varressa. Sillä Ojajärven toisella kerrostaloalueella, Jere asui siinä toisessa. Neten harmaansiniset silmät olivat vielä vetisemmät ja punottavammat kuin edellisellä kerralla, ja kesäisestä säästä huolimatta hän oli kietoutunut villatakkiin kuin häntä palelisi. Nette oli kuullut Tarjan kuolemasta vasta aamulla ja vaikutti niin järkyttyneeltä, ettei hänestä paljon irronnut. Hän oli tutustunut Tarjaan kolme vuotta aikaisemmin, kun oli ostanut tältä koiran. Silloin hän oli vielä  asunut vanhempiensa luona Lieksassa, mutta Tarja oli pitänyt tiiviisti yhteyttä puhelimitse ja he olivat tavanneet säännöllisesti pentutreffeillä ja koiranäyttelyissä. Läheisemmiksi välit olivat tulleet toissavuodesta lähtien, kun Nette oli päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan ja saanut Tarjan vihjeestä asunnon Ojajärveltä. Puheesta kuuli, että Nette oli kunnioittanut Tarjaa suuresti. Jeren kysyessä Tarjan koiratuttavista Nette poimi rotulehdestä luettelon niiden ihmisten nimiä ja osoitteita, joiden hän arveli olleen Tarjalle läheisimpiä.
- Eniten tietoja saat varmasti Suomen Afgaanien puheenjohtajalta Päivi Söderlundilta, Nette ehdotti. – Meillä afgaani-ihmisillä on tapana soittaa kaikki huolemme hänelle.
Nette Salomaa oli aivan varma siitä, ettei Tarja Vuori ollut iltalenkillä joutuessaan hyökkäyksen kohteeksi – mitä järkeä hänen olisi ollut lähteä iltalenkille ilman koiriaan, Nette todisteli. Niistähän ei puuttunut yhtään? Hetken mietittyään Jerekin sai laskettua, että asunnosta talteen otettuja koiria oli ollut kuusi. Entä uskoiko Nette, että Tarjan kuolema voisi jollain tavoin liittyä hänen oman koiransa katoamiseen? Oliko Tarjakin saanut uhkauskirjeitä?
- Tarja oli raivoissaan niistä uhkailuista, mutta ei hän kuitenkaan uskonut, että mitään todella tapahtuisi. Se kuulosti niin suuren maailman menolta, ei meillä varasteta koiria… Nette jäi tuijottamaan ilmaan tajutessaan kesken lauseen, miten ontolta se kuulosti, kun uhkaus oli kuitenkin toteutunut.
Tarja ei ollut esittänyt mitään arvailuja siitä, kuka voisi olla uhkauksen takana, eikä hänellä Neten mielestä ollut ketään vihamiehiä. Siitä, mihin hän tiistai-iltana oli voinut olla menossa, Nette ei osannut sanoa, itse asiassa hän tunsi Tarjan yksityiselämää aika vähän.
- Me puhuimme aina koirista, hän selitti.
Koira tuntuikin olleen Neten elämän keskipiste. Yksiön seiniä koristivat ruusukkeet ja valokuvasuurennokset, joissa kaikissa esiintyi sama ruskeankirjava koira. Palkintohylly toi mieleen kilpaurheilijan huoneen - paitsi että hiihtokilpailujen hopealusikat puuttuivat, Jere ei voinut olla irvailematta itsekseen. Kirjahyllyn päällä oli pokaalien seassa tyhjä Saku-olutpullo. Nette huomasi Jeren katseen ja naurahti puoliksi nyyhkäisten: - Se on muisto Sakun Eestin-sertistä.
- Vai niin, Jere totesi kiusaantuneena.
Lähtiessään Jere tunsi tarvetta sanoa jotain myötätuntoista tytölle.
- Sinä taidat ihan tosissasi kaivata sitä koiraa, hän töksäytti.
- No eikö sitten saisi! Mitä te poliisit mistään ymmärrätte! Nette puuskahti. Hän kääntyi nopeasti selin kyyneleitään peitelläkseen ja vetäisi oven kiinni. Jere jäi seisomaan rappukäytävään tuntien itsensä täydelliseksi idiootiksi.

Seuraavan päivän aamun Jere käytti soittelemalla koiraihmisille. Neten luettelemat afgaaniharrastajat asuivat kaikki muilla paikkakunnilla, osa ulkomaillakin. Perjantai oli jo pitkällä, joten heidän kuulemistaan ei ennätettäisi järjestää virka-apuna ennen seuraavaa viikkoa, mutta Jere tunsi itsensä malttamattomaksi. Kun hän kerran oli käyttänyt aamupäivän sopivien puhutettavien selvittämiseen, hän voisi samantien ajella tapaamaan näitä. Tarkistaakseni, kannattaako heitä kutsua asemalle, Jere selitti itselleen. Kieltämättä häntä myös poltteli halu viedä henkirikostutkimuksia eteenpäin ilman Koistista. Tarja Vuorella oli ollut yksi läheinen ystävä Keravalla ja useita Helsingissä. Olisihan siinä ajamista, mutta ne kiertäisi kyllä yhden illan aikana. 

- Tervetuloa, käy sisään, Päivi Söderlund toivotti. Omakotitalon eteinen oli lämmin ja kostea. Ilmassa tuntui voimakkaana saunapuhtaan tukan tuoksu, jonka Jere hetken päästä tajusi tulevan koirasta, joka makasi pyyheliinan päällä keskellä olohuoneen pöytää.
- Täällä on turkinlaitto meneillään, SA-FA:n erikoisnäyttely on huomenna, nainen selitti.
Afgaaniyhdistyksen puheenjohtaja oli hillitysti esiintyvä nainen, lähellä viittäkymmentä, Jere arvioi. Oloasusta huolimatta hän antoi erittäin hyvinhoidetun vaikutelman. Lyhyt vaalea tukka kehysti kasvoja, joiden ilme oli asianmukaisen vakava.
- Ette varmaan voi kertoa paljon siitä, mitä Tarjalle tapahtui? hän kysyi.
- En enempää kuin iltapäivälehdissä ja ne ovat kertoneet siitä ihan tarpeeksi, Jere torjui.
- Ilta-Sanomien toimittaja kävi täälläkin aamulla, nainen sanoi hymähtäen. – Heiltä meni paljon vähemmän aikaa löytää meidät kuin poliisilta.
Jere hämmentyi hetkeksi. – Meidät? Mitä tarkoitat?
Nainen mietti hetken. – Voisi kai sanoa, että afgaaniyhteisö oli Tarjan perhe, hän sanoi sitten. – Hän oli eturivin kasvattajiamme, hyvin aktiivinen. Tarja piti säännöllisesti yhteyttä kasvatinomistajiinsa, seurasi rodun kehitystä ulkomailla, hänellä oli paljon kontakteja muiden maiden kasvattajiin. Afgaanit olivat Tarjan todellinen ura ja elämäntehtävä.
- Oliko hänellä sitten vihamiehiä? Jere kysyi.
Päivi rypisti otsaansa. – Ei sellaista, mitä voisi pitää näin vakavana. Olen kuullut joistakin erimielisyyksistä kasvatinomistajien kanssa, mutta Tarja on hoitanut ne itse tarvitsematta yhdistyksen apua. Ja menestynyt kasvattaja kohtaa aina kilpailua, mutta en voi kuvitella, että kukaan voisi tappaa siitä syystä.
- Joku kuitenkin hänet tappoi, Jere huomautti. – Voisiko se olla joku muu kuin koiraharrastaja? Oliko hänellä miesystävää?
- Siitä en tiedä, Päivi totesi ykskantaan. – Vaikka me puhuimme paljon ja luottamuksellisesti, me pysyimme aina koira-asioissa. Tarjan yksityiselämästä en tiedä muuta kuin että hän oli ensimmäisen afgaaninsa aikoihin avoliitossa. Mies katosi kuvioista, kun koiria alkoi tulla enemmän, se tavallinen tarina. Mutta en tiedä, seurusteliko hän viime aikoina kenenkään kanssa.

Keravalla vastaanotto oli yhtä lämmin ja kostea – ja meluisa. Mari Kaukinen huudatti hiustenkuivainta koko keskustelun ajan, koska hänen piti mielestään saada koiransa korvat ja kyynärpäät föönattua heti märkinä. - Kun ei mieskään voi olla auttamassa, sillä on taas muuta menoa, hän selitti kirpeään sävyyn.
Metelin yli hän yritti huutamalla udella Jereltä tietoja Tarjan kuoleman yksityiskohdista.
- Minä olen aivan shokissa tästä, hän touhusi. - Me olimme parhaita ystäviä, ystävystyttiin kun käytin kerran Tarjan urosta. Hänellä oli niin kauniita koiria! Käytiin aina katsomassa toistemme pentuja, kun asuttiin näin lähellä.
Reilun tunnin ajomatka ei vastannut Jeren käsitystä lähellä asumisesta, mutta hän oli jo oppinut, että koiraharrastajien maailmankuvassa mittasuhteet olivat toisenlaiset, ja piti suunsa. Muuten keskustelu Mari Kaukisen kanssa ei tuonut paljon lisävaloa asiaan. Nainen oli puhelias ja touhukas ja selvästi jännitti poliisin läsnäoloa yrittäen kuulostaa viralliselta ja tärkeältä. Jere aprikoi, johtuiko ylitouhukkuus ystävän kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä, ihmiset kun voivat reagoida niin monin eri tavoin. Nainen ei ollut varsinaisesti epäsiisti, mutta hänen olemuksestaan puuttui se arvokkuus, joka oli hallinnut Päivi Söderlundin antamaa vaikutelmaa. Mari vaikutti kolmevitoselta, silmämeikit olivat kosteudessa hieman levinneet ja hän oli kiinnittänyt hiuksensa kiinni samanlaisilla muovinipsuilla kuin hänen koirassaankin näytti olevan. Lattialla kieri koirankarvaa isoina höytyvinä ja Jeren housujen kangas tuntui suorastaan imevän sitä puoleensa.
Kuva aktiivisesta koiraharrastajasta vahvistui tässäkin keskustelussa. Jerelle alkoi muodostua käsitys, että Tarja Vuori oli pyörittänyt kokonaista omaa imperiumiaan, johon kuului monta sukupolvea koiria, parikymmentä kasvatinomistajaa sekä laaja verkosto kollegoita sekä koti- että ulkomailla. Mutta hänen viime aikojen menemisistään Mari Kaukinenkaan ei tiennyt.
- Niin vähän sitä toisesta voi tietää, Mari pudisteli päätään. – Mistä sitä voi tietää, mihin Tarja oli oikeastaan sekaantunut. Se piti aina yksityiselämänsä omana tietonaan.

Keravalta palaillessa kello lähestyi jo yhdeksää, mutta Jere päätti vielä kokeilla, olisiko Nette Salomaa kotona. Tämä voisi ehkä selittää hänelle, mistä erimielisyyksistä Päivi Söderlund oli puhunut. Tämä ei ollut pitänyt niitä tärkeinä, mutta ehkä asia olisi syytä tarkistaa.
- Täällä ei onneksi ainakaan föönata koiria, Jere tokaisi heti, kun Nette avasi oven.
- Ja sinä tiedät kyllä miksi! Nette kivahti vastaan. Siniharmaat silmät alkoivat taas uhkaavasti räpytellä.
Hyvä aloitus, Jere irvisti. Aina hän unohti virka-asemansa, mutta kun tuntui niin teennäiseltä puhua muodollisesti itsensä ikäiselle tytölle. Ääneen hän sanoi parhaalla virkaäänellään: - Anteeksi, se oli epäasiallista. Saisinko häiritä esittämällä vielä muutaman kysymyksen Tarja Vuoresta.
Nette katsoi häntä jo leppeämmin ja viittasi sisään. Keittiön pöydällä oli levällään kirjoja ja teekuppi. Nette kohotti kysyvästi kuppia ja kaatoi sitten Jerellekin. 
- Huomenna on SA-FA:n erikoisnäyttely, mutta minä en taida lähteä, Nette huokasi. – Kaikkihan sinne tulevat, enkä minä jaksaisi niitä kysymyksiä Tarjasta.
- Jaksaisitko kuitenkin kertoa, mitä erimielisyyksiä hänellä on ollut muiden harrastajien kanssa, Jere ehdotti. – Päivi Söderlund viittasi siihen, että ne koskivat hänen kasvattikoiriaan.
- Tarja osasi olla aika tiukka, jos hänen kasvattejaan ei hoidettu kunnolla… siis hänen myymiään koiria, Nette täsmensi nähdessään Jeren suun aukeavan. – Pari kertaa hän haki koiran pois ja ne olivat aika ikäviä juttuja, omistajat raivosivat ja soittelivat Päiville ja kaikille… Pahin jupakka tapahtui jo ennen minun aikaani, se koira taisi olla jossain ulkomailla. Mutta ei Tarja turhasta niuhottanut, hän lisäsi puolustavaan sävyyn, - kyllä ne omistajat itsekin tajusivat tilanteen nähtyään, miltä hyvin hoidettujen afgaanien pitäisi näyttää. Kaikki ne jutut rauhoittuivat eikä niistä ole kuulunut mitään jälkeenpäin… Niin, ja siitä puhuttiin vuosi sitten paljon, kun Tarjan väitettiin tehneen Kennelliittoon nimettömän kantelun siitä, että Mirva Talas olisi käyttänyt kahta urosta nartulleen samasta juoksusta. Mutta ei se olisi yhtään Tarjan tapaista… olisi hän kyllä voinut kantelun tehdä, jos olisi ollut varma asiastaan, mutta silloin hän olisi kyllä tehnyt sen omalla nimellään!
- Nuo kuulostavat enemmän huhupuheilta kuin sellaisilta syiltä, joiden vuoksi joku voisi tappaa, Jere huomautti.
- Pelkkiä juoruja, Nette myönsi. – Me afgaani-ihmiset otamme kyllä harrastuksemme vakavasti, mutta ei se niin vakavaksi voi kenellekään tulla.
Jeren katse vaelteli pöydällä oleviin kirjoihin – oho, Ylikangasta, Keltinkangas-Järvistä, Oikeus-lehden teemanumero perheväkivallasta. Joitakin hän oli itsekin huvikseen selaillut, kun oli pohtinut oikikseen pyrkimistä. – Oikeushistoriaako sinä luet? hän kysäisi.
- Ihan Suomen ja Pohjoismaiden hissaa vain, Nette kuittasi. – Ajelen melkein päivittäin junalla Helsinkiin luennoille. Yritän tehdä tutkielmaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, tai ei se oikeastaan ole kuin proseminaaritasoinen työ kurssin lopuksi. Tiesitkö, että 1500-luvulla naisten asema oli yllättävän vahva, he saattoivat viedä käräjille ihan vähäisiäkin kiinnikäymisiä. Tai itse asiassa suvut veivät, kun katsoivat naiseen kohdistuneen teon loukkaavan koko suvun kunniaa. Silloin perheen kunnian loukkaaminen johti naisen puolustamiseen eikä tappamiseen niin kuin noissa kurdijutuissa… 
Teetä riitti vielä, joten keskustelu ajelehti vapaasti edelleen. Tämän aiheen Jerekin tunsi, ja puheista kuului, että Nette tunsi yllättävän hyvin pahoinpitelysäännöksiä. Jere tarkensi joitakin yksityiskohtia ja huomasi sitten kertoilevansa omista opiskeluajoistaan ja siitä, miten insinööriopinnot olivat vaihtuneet poliisikouluun. Kun Nette malttoi pysyä hiljaa koirista, hän vaikutti hetkittäin jopa älykkäältä.
 

Kesädekkarin seuraava osa...