Kasvattajan kunnia
osa 2/3

Ariana Orient
Afgaani 2/2002

Jere Rötkö, vastavalmistunut poliisikonstaapeli, on saanut hoidettavakseen elämänsä tapauksen: piikkinokkaisia koiria, kärttyisiä naisia, käsittämätöntä koodikieltä, juoruja ja huhuja. Sekä harmaasilmäinen Nette Salomaa, jonka afgaaniuros Saku on ollut kadoksissa jo huhtikuun lopusta lähtien…

III Kaikkihan tulevat SA-FA:an

Kesäkuun toisen lauantain aamuaurinko lupaili helteistä päivää. Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksen niitty oli kirjavanaan telttoja ja iloista hälinää. Afgaanit kulkivat vielä aamukasteisella nurmikolla kurarukkasissaan ja viitoissaan, omistajat ripustivat värikkäitä sukkarivejä kuivumaan telttojen kiinnitysnaruihin ja tervehtivät alueen toiseen päähän keräytyviä salukiharrastajia. Mutta sekaan levisi myös vaimean muminan aaltoja: viikonlopun Ilta-Sanomat kiersi kädestä käteen ja ihmisiä seisoi päät yhdessä huolestuneen näköisinä. Kasvattaja Tarja Vuori oli ilmoittanut näyttelyyn neljä koiraa, joiden kaikkien kohdalla tulostaululla oli pitkä viiva. Vuoristosissin kasvatinomistajia piiritettiin lukuisin kysymyksin, mutta he joutuivat vain pudistelemaan päätään. Kazakushin omistaja Nette Salomaa, jonka arveltiin tietävän eniten, piilotteli ystävänsä Sannan teltassa pitämässä seuraa Sannan junioriurokselle Meriadocille.
– Tietysti Päivi sai puffattua omat koiransa lehteen kuvitukseksi, olisi kaivanut arkistoistaan Vuoristosissien kuvia, Sanna marmatti ja heilutteli Ilta-Sanomien aukeamaa, jonka yli kulki otsikko ”Ojajärven surmattu oli kuuluisa koirankasvattaja”.
Nette pudisti päätään, asia ei tuntunut kovin tärkeältä juuri nyt. Ei olisi sittenkään pitänyt tulla koko näyttelyyn. Hän oli uuvuksissa kaikista myötätunnon osoituksista, jotka olivat taas elvyttäneet hänen mielessään koko kauheuden. Itse puheenjohtajakin oli puristanut lohduttavasti hänen käsivarttaan ja lausunut muutamia rohkaisevia sanoja. Mari Kaukinen oli yrittänyt piristää häntä vihjailemalla kuulusteluja hoitaneesta komeasta poliisipojasta. Se oli jopa toiminut hetken, saanut Neten suupielet edes värähtämään ylöspäin – olihan se Rötkö raamikas rungoltaan ja sotilaallisen jämeräleukainen, mutta hörökorvat ja auringon polttama nenänselkä auttamatta häiritsivät kokonaisvaikutelmaa… Ja koirista se pökkelö ei ymmärtänyt mitään.

– Missäköhän se Tarjan jenkkiuros nyt on? kuului seinän läpi viereisestä teltasta, jossa SA-FA:n puheenjohtaja Päivi Söderlund piti hoviaan. 
– Sille olisi kyllä ottajia, toinen ääni säesti. – Ja hyvä tavaton, miten käy Excelsiksen pentujen, saadaanko niitä edes rekisteröityä, jos Tarja ei ole ehtinyt antaa astutustodistusta?
Tuttu huolihiiri alkoi taas nakertaa Neten sydänalassa. Missä Saku nyt oli ja miten sitä kohdeltiin? Kuinka hän oli saattanut jättää sen yksin Lahden näyttelyssä? Sakun katoaminen oli jättänyt elämään ammottavan tyhjyyden. Se oli ollut hänen päiviensä keskipiste, oma rakas poju, jonka hän oli saanut nähdä kasvavan pikkuisesta pörröpäästä upeaksi urokseksi. Se oli ollut hänen turvanaan kuin luotettu isoveli, aina viisas ja ymmärtäväinen. Sakusta ajatus siirtyi Tarjan koiriin – hän ei ollut omassa murheessaan kieriessään tajunnut ottaa selville, missä ne nyt olivat! Hän ei kestänyt kuulla kaikkia näitä ihmisiä: joidenkin äänestä kuulsi helpotus siitä, että Vuoristosissit olivat poissa tieltä pisteitä keräämästä, toiset antoivat ymmärtää, että olisi sääli jos niiden jalostuspotentiaali jäisi käyttämättä… Kiinnostiko ketään, kuka nyt hellisi Dasha-mummua tai pelkäsikö pikku Merry vieraassa paikassa? Vai oliko poliisi antanut lopettaa ne saman tien?

Kun avoimen luokan narttuja alettiin koota line-upiin, syntyi takariviin pystytetyssä vihreässä teltassa äkkiä hälinää. Kehäsihteeri viittoili arvostelun keskeytyneen. Kehään kokoontuneet esittäjät alkoivat pyöriä levottomasti ja kurotella kaulojaan, kun kaiuttimista kuulutettiin: – Huomio, pyydämme, ettei kukaan poistuisi näyttelyalueelta, täällä on ilmoitettu koira kadonneeksi.
Järjestäjiä kiirehti pysäköintialueelle, tuomari seisoi hämmentyneenä pöytänsä ääressä odottaen tulkkausta. Kehän laitaa pitkin eteni supatus: – Se on Kaukisten narttu, se on varastettu häkistään!
– Kuinka kummassa se kenellekään kelpaa! joku letkautti.
– Muistatteko miten Maailmannäyttelyssä piti lukita häkit ulkomaalaisten takia… toinen kuiskutti.
Nette oli ensimmäisten joukossa ryntäämässä avuksi pysäköintialueelle. Hän oli niin kuohuksissaan, että miltei voi pahoin. Se sama roisto oli ollut täällä!

Puoli tuntia myöhemmin arvostelu jatkui. Kaikki pysäköintialueella olevat autot oli tarkistettu ja rekisterinumerot kirjattu muistiin. Pari vapaaehtoista jäi vielä passiin ulosajotien varteen. Näyttelyalueen ympäristöstäkään ei ollut löydetty mitään tavallisesta poikkeavaa. Mari Kaukinen tärisi niin, ettei häneltä saanut selvää sanaa suusta. Poliisin päivystäjä oli katsonut, ettei ollut syytä tulla eristämään koko paikkaa, koska koira oli todennäköisesti jo viety alueelta. Omistaja voisi tulla tekemään rikosilmoituksen myöhemmin ja asia tutkittaisiin normaalissa järjestyksessä. Mari hyppäsi liidunvalkoisena autoonsa ja lähti heti ajamaan Pasilan poliisiasemalle, vaikka järjestäjät pelkäsivät, ettei häntä uskaltaisi päästää yksin ajamaan niin järkyttyneenä. Naapurileireistä tultiin avuliaasti Kaukisten telttaan huolehtimaan koirista. Nette pyysi Sannaa viemään hänet asemalle, hän halusi kotiin. Muut jatkoivat näyttelypäivää vaisuissa tunnelmissa. 

IV Viimeiset Vuoristosissit

Heti näyttelyn jälkeisenä maanantaina Nette päätti selvittää, mihin Tarjan koirat oli viety. Ojajärvellä ei – tietenkään – ollut omaa koirahoitolaa, vaan löytökoirat vietiin naapurikunnan puolelle. Karvatassun hoitolan omistaja epäröi ensin, mutta kertoi sitten, että kyllä, poliisi oli tuonut edellisellä viikolla kuusi afgaaninvinttikoiraa. Ei kai se mikään salaisuus ollut, että koirat oli käsketty pitää siellä toistaiseksi. Vaikka hän ei kyllä tiennyt, maksaisiko kunta niiden hoidosta kahta viikkoa pidempään…

Iltapäivällä Nette istui jo bussissa matkalla Karvatassuun. Vuoristosissit tunsivat hänet heti ja tungeksivat iloisina tervehtimään. Hän halasi niitä kaikkia, jokaista hän oli istunut lukuisat kerrat harjaamassa Tarjan apuna. Hoitolan omistaja oli onneksi sijoittanut koirat niin, että ne saivat olla yhdessä, urokset ja Dasha toisessa huoneessa, nuoremmat nartut toisessa. Koirat vaikuttivat hyväkuntoisilta, mutta niiden turkit alkoivat jo tuntua tumppuisilta. Eipä aikaakaan, kun Nette oli jo järjestänyt kylpyhuoneeseen paljun ja saanut luvan käyttää niitä shampoita, joita hoitolasta löytyi. Hän arvioi, että urokset olivat pahiten pesun tarpeessa, ja istui iltaan asti harjaamassa niiden tuoksuvia turkkeja. Vuoroin hän vuodatti kyyneliä muistellessaan Tarjaa, tämän ehtymätöntä tarmoa ja hauskoja tarinoita, vuoroin tuskaili koirahoitolan kömpelöitä harjoja. Ensi kerralla hän ottaisi omat välineet mukaan. 

Karvatassun omistaja oli ollut sitä mieltä, ettei hän uskaltaisi luovuttaa koiria ilman poliisin lupaa, joten Päivi Söderlund otti asiakseen soittaa poliisille. Poliisi oli siirtynyt seuraamaan kiinnostavampia tutkintalinjoja eikä pitänyt koirien säilyttämistä tärkeänä. – Hoitakaa asia koirahoitolan kanssa, Jere tokaisi. Tarja Vuoren auto oli löytynyt metsätien varresta Nuuksion rajamailta ja käsilaukkua etsittiin parastaikaa. Espoon poliisista oli tulossa apuvoimia etsintöihin.
– Mutta kun ne eivät oikeastaan ole löytökoiria, Päivi jatkoi, – niin kenelleköhän kuuluu oikeus päättää niistä? Yksi jäsenemme on naimisissa lakimiehen kanssa, ja hän sanoi että koirat kuuluvat kuolinpesälle. Mistä me Tarjan kuolinpesän tavoitamme?
– Valitan, me emme voi antaa henkilötietoja, Jere torjui ennen kuin ehti edes miettiä asiaa.
Jeren salassapitotulkinta ei Päiviä lannistanut. Hän soitti verotoimistoon ja sai kuulla, ettei Tarja Vuoren kuolinpesälle ollut ilmoitettu vielä yhteystietoja. Hän soitti maistraattiin ja sai kuulla saman asian. Hän soitti postiin ja sai kuulla, että Tarja Vuorelle tuleva posti oli käännetty Merja Saariselle Helsinkiin. Hän soitti numerotiedusteluun ja sai Saarisen numeron. Hän soitti Saariselle, joka osoittautui Tarja Vuoren sisareksi. Sisarukset eivät olleet vielä miettineet lainkaan, mitä koirille tehtäisiin. Kai ne täytyisi lopettaa, kun ei heistä kukaan ollut oikein koiraihmisiä. Vai niin, ottaisiko joku ne vapaaehtoisesti? Voisiko niistä saada rahaakin?

Puhelimet kävivät kuumina, ja jo seuraavana viikonloppuna seisoi kolme päättäväistä naista ja pitkä mies Karvatassun vastaanottohuoneessa valmiina hakemaan Vuoristosissit uusiin koteihin. Tarjan tuontiuros Clinton menisi Excelsis-kenneliin ja sen pojalle oli Päivin kontaktien avulla järjestynyt paikka erään ruotsalaisen kasvattajan luona. Tarjan ykkösnartusta Jezebeestä oli suorastaan kilpailtu: se oli herkullisen näköinen golden narttu, vahvistamista vaille intti – oliko Tarja ennättänyt anoa sen intinarvoa, oli oma kysymyksensä – ja jalostusura sillä oli vielä edessäpäin. Uuden omistajan valinta oli vähän arveluttanut Netteä, sillä hän oli samainen Mirva Talas, jolle Tarja oli muutamia vuosia aikaisemmin kieltäytynyt antamasta urostaan jalostukseen. Mutta Päivi vakuutti kiistan olevan menneen talven lumia, ja eihän Netellä ollut päätösvaltaa asiassa, kun kuolinpesä oli hyväksynyt ostajan. Vanha Dasha menisi Mikkeliin tytölle, jolla oli sen tyttärentytär, ja vastikään vuoden täyttäneelle Merryemdzelle oli löytynyt näyttelykoti Lahdesta. Dasha pääsisi samassa kyydissä Lahteen saakka.

Ja kaikkien mielestä Sakun punabrindle pentuesisar Kazakul kuului itsestään selvästi Netelle. Ulla ei ollut mikään suuri tähti, sillä se oli kasvaessaan hujahtanut turhankin korkeajalkaiseksi. Tarja oli juoksuttanut sen pikkunäyttelyissä valioksi, jättänyt sitten odottamaan jalostuskäyttöä ja keskittynyt näyttelyrintamalla Jezebeehen ja Sakuun. Mutta Ullalla oli uskomattoman suloinen ilme ja veikeä luonne, ja kun Nette hautasi kasvonsa sen turkkiin, hän tunsi miten ikävä hellitti hetkeksi otteensa sydämestä.

V Huhuja ja tositarinoita

– Ja sitten Vuoren juttu, voisitko Koistinen vetää yhteen, mitä meillä on? Niilola veti viikkopalaveria eikä sortunut jaaritteluun.
– Patologin mukaan todennäköisin kuolinaika on tiistai-iltana 4.6. kello 18-22 aikaan. Tarkkaa aikaa on vaikea määrittää, koska kylmä vesi on nopeuttanut ruumiin jäähtymistä, Koistinen aloitti. – Löytöpaikkana olleen kesämökin omistajat on tavoitettu, eivätkä he ole olleet lähelläkään Ojajärveä tapahtuma-aikana. He kuitenkin tunnistivat Vuoren valokuvasta, tai oikeastaan hänen koiransa, sillä Vuorella oli tapana lenkkeillä niiden kanssa rantatiellä. Tapahtumapaikalta löydetyt jäljet täsmäävät Vuoren Astran renkaisiin, joten ilmeisesti Vuori on tullut rantaan omalla autollaan ja surmaaja ajanut sen pois. Autosta löytyi useita sormenjälkiä, enimmät Vuoren. Muita poissuljetaan parhaillaan. Espoon poliisi selvittää havaintoja auton liikkeistä. Vaatteissa oli niin valtava määrä koirankarvaa, ettei muita kuituja tahtonut löytyä. Tekniikka sai raavittua kasaan joitakin värillisiä denimkuituja, todennäköisesti farkkukangasta, sekä tummia keinokuituja, joita verrataan Vuoren auton sisäverhoukseen. 
– Entä kuolintapa? Niilola kiirehti.
– Ruumiinavauksessa todettu vasemmassa lonkassa ruhje, joka on ilmeisesti syntynyt vainajan elossa ollessa, vasemmassa käsivarressa hiertymiä. Viittaisi putoamiseen tai sitten pahoinpitelyyn tai käsirysyyn. Rannassa ei kuitenkaan ole korkeita paikkoja, joista voisi pudota noin pahasti, eikä kesämökin katollakaan näy kiipeilyn merkkejä. Ruumiissa ei vierasta dna:ta eikä seksuaalisen väkivallan merkkejä. Välitön kuolinsyy oikeaan ohimoon osunut voimakas isku, joka on tehty painavalla tylpällä esineellä. Haavasta löytyi hiekkaa sekä sementti- ja maalihiukkasia. Sukeltaja on etsinyt sopivaa lyömäasetta rannan edustalta, mutta tuloksetta. Tähänastisten tietojen perusteella oletamme, että Vuori on kolautettu hengiltä betonisella puutarhatontulla, Koistinen kevensi ja sai yleisen hörähdyksen palkakseen.
Jere tuijotti pöytää, Tarja Vuori oli kuulustelukierroksen jälkeen alkanut tuntua niin tutulta, ettei leikinlasku huvittanut. Koistinen jatkoi esittelemällä tärkeintä tutkintalinjaa: Vuoren työpaikalleen saama sähköposti oli saatu avattua ja sieltä oli löytynyt vihjeitä siitä, että yhtiön tilintarkastajalla olisi ollut lämpimiä tunteita Tarjaa kohtaan. Suhde oli selvästi yritetty pitää salassa. Kaiken lisäksi tämä Kenneth Turunen oli joitakin vuosia Tarjaa nuorempi ja naimisissa. Miestä yritettiin tavoittaa, mutta hän oli juuri jäänyt kesälomalle, sulkenut kännykkänsä eikä jättänyt yhteystietoja.

Sveriges Afghanerien lehden kakkosnumero oli suorastaan etuajassa, sillä suomalaiset taittoivat vielä omaansa hiki hatussa. Mutta oli se kyllä ohutkin, ei olisi kannattanut muuttaa nelinumeroiseksi… Päivi Söderlund selaili lehteä kävellessään takaisin postilaatikolta. Katsos vain, Desiréstä on tehty haastattelu. Hän istahti portaille lueskelemaan ystävättärensä kennelhaastattelua, ojentaen valkoisten sandaalien kärjistä pilkottavat varpaansa paremmin aurinkoon. Oli ihanan lämmintä, mutta pian puutarha alkaisi kaivata kastelua…
– Hetkinen, hän huudahti itsekseen. – "Vår holländska tik provade sig vara så framstående i aveln att vi till och mer importerade en hane från knl Golden Chance..." Siitä en ole kuullutkaan, sen täytyy olla vasta pentu. Kuinka he nyt noin menivät ottamaan sieltä toisen, kaiken sen kohun jälkeen mitä Joop sai silloin aikaan… Ilmankos Desiré on ollut niin vaitelias tuontisuunnitelmistaan!
Pari sivua selailtuaan hän löysi Desiré Johnssonin mainoksesta kuvan creme-värisestä urospennusta. Kuten hän oli arvellutkin, se oli syntynyt varhain maaliskuussa. Mutta mitäs tämä… "lycka till Rembrandts syster i Finland". Ei voi olla totta! Mutta silloinhan… sehän on kerrassaan harmillista…
Päivi nojasi leuan käteensä ja syvä uurre ilmaantui hänen huolellisesti muotoiltujen kulmakarvojensa väliin.

– Surkeaa peliä, Jere, Tuomas puuskutti kiskoen hikistä paitaa yltään. – Sultahan sai pallon aivan ilmaiseksi!
– Paha työviikko takana, Jere puolusteli. 
– Ai niin, sinäkö hoidat sen ”kuuluisan koirankasvattajan” jutun tutkimuksia? Sählyporukkaan kuuluva Tuomas Nuotio työskenteli avustavana lakimiehenä Ojajärven lakiasiaintoimistossa eikä tietenkään ollut välttynyt kuulemasta tapauksesta.
– Kuulun tutkintaryhmään, Jere muotoili, vaikka itse asiassa hänet oli tylysti palautettu järjestyspuolelle heti, kun päätalon pojat olivat ilmaantuneet. – Aivan älytön juttu, joka suunnalla kärttyisiä muijia jotka tulevat silmille, jos sanoo yhdenkin poikkipuolisen sanan niiden elukoista…
– Joo, meillä on kuulemma ollut kanssa tapaus, jossa yksi nainen halusi välttämättä nostaa eläinrääkkäyssyytteen Hollannissa asuvaa vastapuolta vastaan, Tuomas huuteli suihkun lotinan yli. – Se oli tuonut koiran Hollannista tosi huonossa kunnossa ja halusi keinolla millä hyvänsä rangaistuksen sille tyypille, jolla se oli ollut. Kun se saatiin uskomaan, ettei Suomen laki koske Hollannissa tapahtunutta tekoa, se halusi nostaa vahingonkorvausjutun sopimusvelvoitteiden laiminlyönnistä… se oli aika sekavaa, se olikin itse ensin myynyt sen sille miehelle, mutta sillä oli mielestään oikeudet siihen koiraan, koska se oli hänen hoidokkinsa…
– Kasvattinsa, Jere korjasi automaattisesti.
– Anyway, ei siitä mitään tullut, saivat sen uskomaan ettei niin pienestä kannata prosessata, explit ei oo missään suhteessa intressin arvoon.
– Ei kai täältä moni myy koiria Hollantiin, Jere mutisi pyyhettään hamuillen. – Kuule, oletko varma, ettei se ollut tämä sama nainen? Tarja Vuori?
– Minähän en ollut täällä vielä silloin, mutta Ojajärveltä se varmaan oli, mitä se muuten olisi meidän toimistoon tullut.
– Viitsitkö kaivaa ne paperit ja tarkistaa nimen, Jere tunsi äkkiä innostuvansa. – Minulla on sellainen tunne, että tällä voi olla merkitystä.

”Tutkintaryhmään kuuluminen” merkitsi sitä, että Jere komennettiin tarvittaessa avustamaan rutiinitehtävissä, kuten hankkimaan sormenjäljet kaikilta Tarja Vuoren autossa mahdollisesti matkustaneilta. Listan ykkösenä oli jälleen Nette Salomaa. Nette kuulosti pöyristyneeltä, kun Jere kutsui hänet asemalle.
– Minuako tässä epäillään! Nette puuskahti. – On tässä kestämistä muutenkin…
Jere selitti kärsivällisesti, että kyseessä oli poissuljenta tunnettujen jälkien eliminoimiseksi. Nette oli tietenkin istunut Tarjan kyydissä näyttelymatkoilla, joten hänen sormenjäljilleen oli hyvä selitys.
– Saat hyvitykseksi kyydin takaisinpäin, Jere lepytteli. Hän oli lähdössä viemään maijaa samalle suunnalle, siellä selviteltiin humalaisten kahakkaa ja kaivattiin porukalle kuljetusta. Siihen puuhaan ei ollut niin kiire, ettei olisi ehtinyt kiepata Neten kotikulmien kautta.

– Tuota… olisiko sinulla hetki aikaa parille kysymykselle? Jere oli pyöritellyt sanoja jo jonkin aikaa ajaessaan. Kun Nette alkoi nousta autosta, Jere päätti, ettei varmaan olisi haitaksikaan selvittää muutamaa seikkaa omin päin. Hän kertoisi asiasta Koistiselle heti, jos siinä näyttäisi olevan järkeä. Turhaan hän ei viitsisi enää herättää naureskelua koira-asioiden penkomisella, ne kun kulkivat laitoksella jo muutenkin nimellä ”Jeren tutkintalinja”.
Neten kaivaessa avaimiaan Jere kuuli sisältä haukahduksen. Ovenraosta työntyi esiin ohut likaisenruskea koira, joka nuuski innokkaasti hänen housujaan.
– Tämä on Sakun sisko Ulla, Nette esitteli, ja lisäsi sitten selitellen: – Se on vasta tullut hoitokennelistä, minä en ole vielä ehtinyt laittaa sen turkkia kuntoon.
Jere aukaisi suunsa sanoakseen, että hänestä kaikki tuollaiset koirat näyttivät yhtä takkuisilta, mutta sulki sen saman tien. Neten kulmat kurtistuivat jo valmiiksi. – Minun on varmaan parasta olla sanomatta mitään, Jere tokaisi ennen kuin ehtisi katua sanojaan. – Sinulla on näköjään sellainen vaikutus, että minulla menee aina sanat nurinperin.
Siinä. Ei kovin ammattimaista, mutta tulipahan sanottua.
Nette kohotti kulmakarvojaan, mutta ei onnistunut estämään pientä hymyä. Oho, mistäs hörökorvapoliisilla nyt tuulee? Hän käännähti nopeasti jättäen Jeren huolehtimaan oven sulkemisesta, marssi keittiöön ja napsautti suoraan vedenkeittimen päälle kysymättä, haluaisiko Jere kenties teetä. Ulla vetäytyi Neten sängylle asuinhuoneen puolelle ja seurasi tilannetta sieltä etutassut välinpitämättömästi ristissä.

– Joop van der Ammen… hän on tunnettu hollantilainen kasvattaja, mutta ei hänellä minun tietääkseni ole mitään yhteyksiä suomalaisiin, Nette rypisti miettiväisenä kulmiaan. Hän kaiveli hetken lehtihyllyään ja toi sitten Jeren nähtäväksi ulkomaisessa koiralehdessä olevan mainoksen, jossa hoikka vaaleapartainen mies poseerasi kahden pikimustan afgaaninvinttikoiran kanssa. Kuvan poikki kulki tyylitelty teksti ”your Golden Chance”. Tuomas oli sählynpelaajien veljeskunnan nimissä joustanut salassapitovelvollisuudestaan sen verran, että oli kertonut koirariidan hollantilaisen osapuolen nimen. Nette kertoi, että van der Ammen oli tunnettu etenkin Amerikan-tuonneistaan, joita oli innokkaasti käytetty muuallakin Euroopassa.
Hetken mietittyään Jere kertoi eläinrääkkäyssyytteestä, jonka Vuori oli halunnut nostaa van der Ammenia vastaan. Sen, että miehen nimellä oli löytynyt myös tuomio huumausaineen maahantuonnista, hän kuitenkin piti omana tietonaan.
– Sen täytyy olla se Bajadeeran tapaus, josta Tarja kertoo nettisivuillaan, Nette arveli. Tarja oli kirjoittanut lakonisesti myyneensä vuonna 1992 nartun Hollantiin ja joutuneensa valitettavasti hakemaan sen myöhemmin takaisin. Kotimaan kehissä Bajadeeraa ei kuitenkaan ollut näkynyt. Nette oli kyllä kuullut huhuja Tarjan vaikeuksista jonkin ulkomaisen kasvatinomistajan kanssa, mutta Tarjalla oli niin monia vientejä, ettei hän ollut osannut yhdistää juttuja mihinkään tiettyyn koiraan. Nette arveli kiistan jo unohtuneen, koska Tarja ei ollut koskaan puhunut siitä. Hän lupasi yrittää silti kysellä lisätietoja tapauksesta.
– Onko sinulla paperia, niin kirjoitan sinulle kännykkänumeron, josta minut saa kiinni tarvittaessa. Soita heti, jos saat selville jotain. Kun on henkirikostutkimus kyseessä, niin silloin ei kannata tuhlata aikaa keskuksessa jonottamalla, Jere toimitti lähtiessään. Tosin tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän antoi henkilökohtaisen numeronsa asiakkaalle, mutta nyt se tuntui tilanteeseen sopivalta. Ovelle mennessään hän näki Ullan levinneen sängylle pitkänomaiseksi karvakasaksi, josta pisti esiin epälukuinen määrä kattoa kohti sojottavia tassuja.

– Ikävä sanoa, mutta sillä kertaa Tarja oli kyllä väärässä, Päivin ääni kuului puhelimesta varmana ja selkeänä. – Ilmeisesti hän itsekin tajusi ylireagoineensa. Sen myöntäminen oli hänelle sen verran vaikeaa, ettei hän ole koskaan jälkeenpäin halunnut puhua siitä.
– Mutta oli kai hänellä todisteita siitä, että se koira oli huonosti pidetty, Nette intti.
– Niin Tarja väitti. Mutta tiedäthän sinä, miten vaativa hän osasi olla. Kasvatustyönsä alkuvaiheessa hän oli vieläkin tarkempi. Bajadeera tuli ensimmäisestä kodistaan takaisin vuoden ikäisenä, ja kun Tarja ei voinut pitää sitä, hän lähetti sen Hollantiin jalostuslainaan. Tarkoitus oli, että Joop käyttäisi sitä näyttelyissä ja ottaisi pentueen tai ehkä kaksi. Mutta Joop sijoittikin sen eräälle tuttavalleen, jolle alkoi sittemmin tulla kaikenlaisia henkilökohtaisia ongelmia. Koiran turkinhoito tietenkin kärsi. Tarja syytti kaikesta Joopia, mutta minä luulen, että häntä vaivasi eniten se, että näyttelymenestys jäi pelkäksi haaveeksi. Joop olisi pitänyt Bajadeeran itse, mutta Tarja halusi sen takaisin hinnalla millä hyvänsä, hän haki sen melkein väkisin. Se meni sitten kotikoiraksi jonnekin.
– Sinä et voi käsittää, miten vahingollisesti se kohu vaikutti Joopin maineeseen, Päivi jatkoi. – Hyvä nimi on kasvattajan tärkeintä pääomaa. Aloittelevan kasvattajan on aivan mahdotonta toimia, jos häneen ei luoteta. Joopille ei myyty koiria, hän ei saanut uroksia, ei pentuja, ei mitään. Se melkein tuhosi hänen kasvattajanuransa. Hän on saanut tehdä todella kovasti töitä päästäkseen siihen, missä nyt on.
– Mutta turhaan sinä vaivaat itseäsi vanhoilla jutuilla, eihän sillä enää ole merkitystä, Päivi tyynnytteli, kun Nette ei vastannut. – Ei muistella Tarjasta ikäviä asioita. Iltalehdissä luki, että poliisi on ottanut kiinni Tarjan salaisen miesystävän ja kuulustellut häntä epäiltynä Tarjan kuolemaan. Tämä surullinen tapaus on kohta selvitetty.
Päivi lohdutti Netteä vielä jonkin aikaa ja siirtyi sitten pohtimaan, kutsuisivatko omaiset afgaaniharrastajia Tarjan hautajaisiin. Puhelun päätyttyä hän asteli mietteliäänä työhuoneensa kirjahyllylle ja etsi sen laatikostosta kirjekuoren. – Lähetän nämä sinulle, jotta ainakin SA-FA tietäisi totuuden, hän luki kuoresta. Kuoren sisällä oli paksu nippu papereita, päällimmäisenä eläinlääkärintodistus Vuoristosissin Bajadeerasta, lopetettu 15.9.1993, lopetuksen syy aliravitsemuksesta ja ulkoisesta väkivallasta johtuvat pysyvät sisäiset vammat.
– Lopetettu. Kuten Tarjakin. Päivi ravisti päätään kavahtaen omia ajatuksiaan.

Kenneth Turunen oli todellakin tavoitettu ja kutsuttu heti kuulusteluihin. Hän oli kierrellyt moottoripyörällään toista viikkoa Pohjois-Norjassa ja kuullut Tarjan kuolemasta vasta Suomen puolelle palattuaan. Järkyttynyt mies oli itse ottanut yhteyttä poliisiin. Jere oli nähnyt hänet ohimennen käytävällä, päivetyksestä huolimatta mies oli ollut kalpea. Poskilla sinersi parransänki ja silmät harittivat, ilmeisesti kuulustelu oli ottanut lujille.
Koistinen oli antanut kuulustelupöytäkirjan Jerenkin luettavaksi, kun tämä kerran oli ollut alusta alkaen jutussa mukana.
– Ei vielä tarpeeksi näyttöä pidättämiseen, mutta kyllä se saa pariin kysymykseen vastata vielä moneen kertaan, Koistinen selitti.
Turunen oli kertomansa mukaan ollut kotonaan pakkaamassa Tarjan surmailtana, mutta hänellä ei ollut esittää siitä mitään todisteita. Tarjan puhelinliittymien raporteista näkyi, että hän oli saanut elämänsä viimeisen puhelun Kenneth Turusen numerosta tiistai-iltana kello kuuden aikaan. Kenneth selitti soittaneensa lyhyen jäähyväispuhelun, koska hän oli ollut lähdössä aikaisin keskiviikkoaamuna. Perusteellisemmin he olivat hyvästelleet jo viikonloppuna. Tarja oli kuulostanut kiireiseltä, mutta muuten tavalliselta. Mitään riitaa heillä ei ollut.
– Minä todella rakastin häntä, Kenneth oli vakuuttanut. – Hän oli uskomaton nainen, niin itsenäinen, täynnä elämää ja huumorintajuinen. Minä olin aivan vakavissani, mutta Tarjalla oli epäilyksiä siitä, sopeutuisinko minä elämään hänen koiriensa kanssa. 
Kysymys voimassaolevasta avioliitosta oli saanut Kennethin miltei naurahtamaan. – Mehän olemme Pian kanssa asuneet erillämme jo kolme vuotta, hän tekee uraa Brysselissä. Ei ole vain tullut virallisesti erottua, hän saa matkaetuja, kun on puoliso Suomessa.
Suhteen salailua mies oli selittänyt sillä, että heidän työtehtäviensä kannalta olisi ollut ongelmallista seurustella avoimesti. Tilintarkastajana hän joutui tutkimaan Tarjan vastuulla olevaa kirjanpitoa. He olivat päättäneet olla hiljaa asiasta syksyn yhtiökokoukseen saakka, jolloin valittaisiin uudet tilintarkastajat.
Turuselta oli löytynyt selitykset kaikkeen, Koistisen mielestä turhankin sulavasti. Norjan tuntureilla niitä oli ehtinyt mietiskellä.

Nette huokasi raskaasti väännellen samalla huomaamattaan puhelimen johtoa säkkärälle. – No hei, äiti. Mitä kuuluu?
– Soitin ihan vain kysyäkseni, onko meidän Sakusta kuulunut mitään, äiti kysyi ylipirteällä päiväkodinjohtajan äänellään. Ehkä se ei ollut edes tekosyy tyttärelle soittamiseen – Saku oli asunut Neten kotona Lieksassa vain lyhyen aikaa, mutta pörröinen koipeliini oli ehtinyt valloittaa äidin sydämen, vaikka tämä ei muuten koiraharrastukseen ollut syttynytkään.
– Sitä etsitään edelleen. Poliisi ei ole tehnyt mitään, mutta puheenjohtaja koettaa kysellä venäläisiltä tuttaviltaan, olisiko sinne ilmaantunut suomalaisia koiria, Nette kertoi.
– Kyllä te olette ennakkoluuloista porukkaa, kun kaikki paha tulee aina idästä! Äidin äänestä kuului, että hän oli taas valmis Vanhan valtaukseen.
– Onhan siellä paljon rehellisesti toimivia kasvattajia, mutta täytyy sinunkin myöntää, että sen kokoiseen maahan mahtuu kaikenlaista, Nette puolusteli. – Päivi on varma, että varastetut afgaanit löytyvät sieltä siitosmatadoreina väärällä nimellä. Onhan siellä ollut afgaanien nimiä rotukissojenkin rekisterikirjoissa.
– Tiedätkö muuten, miksi Saku tuli juuri tänään mieleeni, äiti vaihtoi sovinnolla aihetta. – Tapasin Pielisentiellä yhden rouvan sellaisen samanlaisen ahkaanikoiran kanssa, ja niitä ei täällä usein näe. Hän asuu Sarkkilassa, oli tullut sieltä ostoksille koiran kanssa.
– Ai, onko joku sieltä syrjäkyliltä ostanut pennun, Nette yritti kuulostaa kiinnostuneelta.
– Ei, se oli aikuinen koira, näyttelyissäkin palkittu. Hän oli saanut sen serkultaan jostain sieltä etelästä, kun sitä ei voinut pitää yhdessä muiden koirien kanssa. Se oli kuulemma niin hermostunut, siksi sitä oli kielletty tuomasta kaupungillekaan, kun se pelkää autoja. Mutta ei se nyt niin aralta vaikuttanut, ihan mukava koira…
– Minkä näköinen se oli? Minkä niminen? Kenen kasvattama? Nyt Nette oli kiinnostunut.
– No, sellainen pieni ja vaaleankeltainen, en minä sen nimeä kysynyt… Tyttökoira varmaan, koska se oli paljon Sakua pienempi… Reetaksi se taisi sitä sanoa…
– Joo, minä taidan tuntea sen koiran, Nette sanoi.
Saatuaan äidin lopettamaan puhelun Nette istahti pää käsissä pohtien, mitä tekisi. Olisi aivan uskomaton sattuma, jos Kaukisten kadonnut Reetta olisi osunut juuri hänen äitinsä kohdalle. Marin täytyi heti saada kuulla uutinen! Olikohan koirankaappaajilla välietappi Lieksassa ennen itärajan ylitystä? Mutta mitä Lieksan poliisi voisi tehdä, eihän niitä saisi millään liikkeelle koira-asioissa. Vai pitikö hänen soittaa Lahden poliisiin, jonne Sakun katoamisilmoitus oli tehty? Vai Helsinkiin, missä Reetta oli varastettu? Vai Ojajärven poliisilaitokselle? Sitten Nette teki niin kuin aina tehtiin: soitti Päiville.

– Jere hei, tämä on sinulle! Taas yksi koirapuhelu! Jere irvisti. Hänestä oli kesän aikana tullut kuin huomaamatta laitoksen koira-asiantuntija, jolle työnnettiin kaikki karkailevia, tappelevia, purevia tai muuten hankalia koiria koskevat neuvontapuhelut. Kollegoiden mielestä hän oli jo niihin perehtynyt…
– Eläinlääkäri Minna Kautto Sysmästä, raikas naisääni esittäytyi. – Ajattelin tarkistaa, tuliko teille tieto siitä rauhoitetusta koirasta ja johtiko se toimenpiteisiin.
Jere huokasi. – Mistä ihmeen rauhoitetusta koirasta? hän kysyi aavistuksen verran turhan töykeästi.
Eläinlääkäri ei moisesta lannistunut, vaan kertoi, että hänen vastaanotolleen oli edellisellä viikolla tuotu huonokuntoinen afgaaninvinttikoira, jolle oli pyydetty rauhoittavia lääkkeitä. Koira oli vaikuttanut siltä kuin se olisi ollut pidempäänkin huumattuna. Koiran tuonut mies oli selittänyt sen katkaisseen jalkansa ja eläinlääkärin käskeneen pitää sen rauhoitettuna, jotta jalka pysyisi levossa. Jalka oli ollut lastoitettu, mutta Kauton epäluulot olivat heränneet, kun miehellä ei ollut esittää mitään aikaisempaa reseptiä eikä hän halunnut kertoa hoitavan eläinlääkärin nimeä.
– Kieltäydyin tietenkin antamasta rauhoitusta, mutta asia jäi vaivaamaan sen verran, että soitin rotuyhdistyksen puheenjohtajalle, Minna Kautto selitti. – Hän lupasi selvittää asiaa koiran omistajan kanssa ja tehdä ilmoituksen poliisille, jos siinä olisi kyse eläinrääkkäyksestä. Sitten muistin lukeneeni Ilta-Sanomista, että siltä Ojajärvellä surmatulta afgaaninkasvattajalta oli koira kateissa…
Minna Kautto ei ollut tuntenut koiran tuojaa, koska hän oli paikkakunnalla vain tilapäisesti kunnaneläinlääkärin sijaisena, mutta hän oli löytänyt miehen yhteystiedot potilaskortistosta. Jere otti tiedot ylös ja lupasi tarkistaa asian. Innostus sai hänen sormensa tärisemään, mutta hän päätti olla ilmoittamatta Netelle koiran löytymisestä ennen kuin olisi varma, että kyseessä oli todella hänen koiransa. Jere ehti juuri näppäillä numerotiedustelun numeron, kun huoneen ovi läväytettiin auki ja Koistinen rynnisti sisälle.
– Neljän auton ketjukolari pääkadulla, valotolppa katkennut! Siellä on liikenne umpisolmussa!

Jere kiskottiin sumaa selvittämään ennen kuin hän ennätti kissaa sanoa. Asianosaisten tiedot ja kertomukset oli kirjattava, asemakuvat piirrettävä, autot siirrettävä, hinausautot kutsuttava, liikenteen ohjaus järjestettävä. Urakka venähti ylitöiden puolelle ennen kuin poliisit pääsivät lähtemään paikalta. Jalkoja jomotti seisoskelusta ja löhöily olutpullon kanssa tv:n edessä alkoi tuntua niin kutsuvalta, että Jere päätti jatkaa Sysmän afgaanin jäljittämistä vasta seuraavana aamuna. Tuskin se sieltä yhdessä yössä mihinkään katoaisi, jos kyseessä nyt edes oli oikea koira. Hänen raahautuessaan viimeisiä askelmia portaikossa nousi seisomaan hoikka, tumma hahmo, joka oli istunut hänen kotiovellaan odottamassa. Tuttu pehmeä liike sai Jeren sisuskalut nuljahtamaan nurin kaipauksesta.
– Muistelinkin, että tulet aina myöhässä töistä. Tulin katsomaan, miten sinulla menee.
Johanna.
 

Kesädekkarin seuraava osa...