 |
|
 |
Afgaanien jalostuspohjaa taas
tutkittu
-
KÄÄNNE KOHTI MATADORIJALOSTUSTA?
Annika
Kutilainen
Afgaani 4/2002
Suomalaisten afgaaninvinttikoirien jalostuspohjan laajuutta on seurattu ns. jalostuspanosmenetelmän avulla vuodesta 1991 alkaen. Marraskuussa pidettyä jalostuspäivää varten tehtiin järjestyksessä neljäs tarkastelu. Sen tunnusluvut osoittivat ensimmäistä kertaa käännöstä huonompaan suuntaan.
Miksi huolestua jalostuspohjasta?
Koirien perinnöllisten vikojen ja sairauksien yleistyessä kennelmaailmassa on yhä enemmän kiinnitetty huomiota eri rotujen jalostuspohjan kapeuteen. Tällä tarkoitetaan sitä, että rodussa esiintyy yhä vähemmän perintötekijöiden vaihtelua ja kaikki yksilöt kantavat jokseenkin samanlaista perimää. Geenipohjan kapenemisen syynä on usein rodun harvinaisuus ja pieni lukumäärä, mutta myöskin tarkoituksellinen harvojen jalostusyksilöiden suosiminen (ns. matadorijalostus).
Kun koiranjalostuksessa suoritetaan siitosyksilöiden valintaa, koirakannasta karsiutuu geenejä jokaisessa sukupolvessa. Jäljelle jää yhä vähemmän erilaisia geenejä, jolloin koirakanta yhdenmukaistuu ja perinnöllinen vaihtelu vähenee. Kannasta karsiutuneiden geenien tilalle ei synny uutta geeniaineistoa kuin satunnaisesti mutaation avulla.
Kapean jalostuspohjan ei välttämättä tarvitse merkitä sitä, että rotu olisi tavanomaista sairaampi. Voihan käydä niin onnellisesti, että kaikki kantaan jäljelle jääneet geenit tuottavatkin vain hyviä ominaisuuksia. Tosiasia kuitenkin on, että kaikkien eläinlajien (kuten myös ihmisen) perimässä on aina myös sairauksia ja vikoja aiheuttavia geenejä. Useimmiten ne ovat peittyviä eli resessiivisiä, jolloin niiden vaikutus tulee näkyviin vasta, kun koira saa geenin sekä emoltaan että isältään. Jos kannassa on paljon erilaisia geenejä ja jalostuskoiria käytetään tasaisesti, on todennäköisempää, että sairautta aiheuttava geeni saa parikseen terveen, jolloin syntyvä yksilö on terve, vaikka periyttääkin edelleen myös haitallista geeniä. Näin voidaan sanoa, että kannassa esiintyvien geenien moninaisuus estää haitallisen vaikutuksen esilletulon. Jos jalostuspohjaa kavennetaan voimakkaasti, voivat haitalliset geenit, joiden olemassaolosta ei ehkä ole edes tiedetty, päästä yleistymään. Silloin kasvaa myös todennäköisyys, että syntyvä yksilö saa haitallisen geenin kummaltakin vanhemmaltaan, ja rodussa alkaa ilmetä sairauksia, ulkomuotovirheitä, luonnehaittoja jne.
Afgaanit polveutuvat 22 kantakoirasta
Afgaanien geneettinen vaihtelu on jo valmiiksi varsin kapealla pohjalla, koska koko rotu polveutuu kaikkiaan vain 22 eri yksilöstä, jotka on tuotu länsimaihin Afganistanista ja Intiasta 1920- ja 1930-luvuilla. Näiden lisäksi 1970-luvulla on tuotu Afganistanista vielä kaksi yksilöä, jotka ovat jättäneet jälkensä rekisteröityyn afgaanikantaan, mutta niiden vaikutus on jäänyt suppeammaksi. Kaikki muut Afganistanista tuodut koirat ovat jääneet satunnaisiksi vierailijoiksi, koska niitä ei ole rekisteröity länsimaisiin koirarekistereihin eivätkä ne ole päässeet antamaan panostaan rodun geenipooliin. Tällaisia tuontikoiria on ollut yhteensä parikymmentä yksilöä (ks. Afgaani 4/95-2/96).
Suppeasta alusta huolimatta rodun suosio kasvoi nopeasti ja kaikkien kantayksilöiden jälkeläisiä käytettiin jatkojalostuksessa. Kantaa kuitenkin dominoi yhden suositun jalostusuroksen, Ch Sirdar of Ghaznin, vaikutus. Nykyafgaanienkin sukutaulut menevät takaisin Sirdariin jopa satoja kertoja. Seuraava ”pullonkaula” tuli vastaan jo 1940-luvulla, kun Euroopassa riehuvan maailmansodan vuoksi menetettiin lukuisia jalostusyksilöitä ja pentujen teettäminen oli ankarissa oloissa lähes mahdotonta. Amerikan manner sai toimia geenipankkina, jonne monet kasvattajat lähettivät koiriaan turvaan. Näin esim. brindle-väri säilyi rodussa. Afgaanirotu jatkui kapean säikeen varassa, sillä rodun kotimaassa Englannissa rekisteröitiin sodan jälkeisinä vuosina vain 260-280 pentua vuodessa eikä afgaani ollut ehtinyt saavuttaa muuallakaan maailmassa laajempaa suosiota. Vasta 1960-luvulla kanta alkoi voimakkaasti kasvaa.
Laajimmillaan afgaanikanta oli 1970-luvun alkupuolella, jolloin USA:ssa rekisteröitiin vuosittain yli 10.000 yksilöä, Englannissa n. 4.800 yksilöä ja Suomessakin yli 200 yksilöä. Näistä lukemista on tultu huomattavasti alaspäin, mikä vaativan rodun kohdalla ei ole yksinomaan huono asia. Esim. USA:ssa rekisteröitiin viime vuonna vain 684 yksilöä, mikä sen kokoisessa maassa on todella vähän, vaikka otettaisiinkin huomioon, että lemmikeiksi myydyt pennut eivät sisälly rekisteröintilukuihin. Kannan lukumäärän lasku merkitsee myös jalostusvalinnan tiukkenemista ja monien sukulinjojen sammumista. Tällaisessa tilanteessa ei ole varaa ”laittaa kaikkia munia yhteen koriin” rakentamalla afgaanikanta vain muutaman verilinjan varaan.
Mikä on jalostuspanos?
Jalostuspohjan laajuuden tarkasteluun on kehitetty menetelmä, joka perustuu siitosurosten ns. jalostuspanoksiin. Menetelmän perusteena on, että 15 vuoden jaksolta lasketaan jokaisesta syntyneestä pennusta yksi jalostuspanos sen kummallekin isoisälle, sekä isänisälle että emonisälle.
Urosten jalostuskäyttöä voidaan tietenkin tarkastella yksinkertaisemmin laskemalla suoraan eri siitosurosten jälkeläismääriä. Yhden uroksen vaikutus koko rodun tasolla voi kuitenkin muuttua jo yhdessä sukupolvessa. Afgaanihistoriassakin on useita esimerkkejä uroksista, joilla itsellään oli vain muutamia pentueita, mutta joiden jälkeläisiä on käytetty hyvin laajalti jalostukseen. Toisaalta, jos jalostusurosta käytetään vain kotikoirien tuottamiseen, sen vaikutus katoaa rodusta heti seuraavassa sukupolvessa, vaikka sillä olisi runsaastikin pentueita. Tarkastelemalla uroksen lastenlasten määriä päästään arvioimaan jalostuksen tilaa astetta pidemmällä aikavälillä.
Laskennan tulokset voidaan esittää kuvaajana, jossa vaaka-akselilla ovat jalostuspanoksia antaneet urokset (isoisät) ja pystyakselilla niiden jalostuspanosten määrä. Rodun jalostuspohjan kannalta ihanteellinen olisi tasaisen loiva kaari, jossa yksikään yksittäinen uros ei nousisi selvästi ylitse muiden, vaan parhaimmistoa ja hyvää keskitasoa olisi käytetty mahdollisimman tasapuolisesti. Mitä lyhyempi ja jyrkempi käyrä on, sitä kapeammalla jalostuspohjalla rodussa toimitaan.
Yleisesti toistettu ja hyväksytty tavoite on, että yhden siitosuroksen osuus ei saisi ylittää 5 % sukupolven aikana syntyneistä pennuista (mm. Per Sundgren, Koiranjalostus). Tämä perustuu ajatukseen, että elinvoimaisessa kannassa olisi vähintään 40 jalostusyksilöä, 20 urosta ja 20 narttua. Jalostuskoirien tasaisella käytöllä myöskään uroksen isoisänä antamien jalostuspanosten määrä ei tällöin nouse yli 5 % rajan. Jos tietyllä rodulla toteutunutta tilannetta verrataan tähän ihanteeseen, voidaan laskea, kuinka paljon isoisinä useimmin esiintyvillä uroksilla on ”ylituotantoa”. Tällä tunnusluvulla voidaan verrata sekä jalostuspohjan laajuutta eri rotujen välillä että muutoksia yhden rodun sisällä.
Afgaaniurosten jalostuspanokset 1988-2002
Koska vuosi 2002 on jo lopuillaan, otettiin tarkasteluun mukaan kaikki 31.10. 2002 mennessä syntyneet pentueet. 15 vuoden tarkastelujakson alkuvuosi on tällöin 1988. Vuosina 1988-2002 Suomessa syntyi 1.248 afgaaninpentua. Tämä merkitsee yhteensä 2.496 jalostuspanosta, jotka jakautuivat isoisille seuraavasti:
| Boxadan Xercise Makes Master | 110 |
| El Khyrias Public Relation |
83 |
| Achilleus |
81 |
| El Khyrias Never Say Never Again | 76 |
| Rahzmundah Psidium |
65 |
| El Khyrias Your Worst Nightmare | 52 |
| Karez Kelid vh Martiniheim | 52 |
| Sonate's All-Round Man | 51 |
| Windsurf's Intercontinental | 49 |
| Scaramis Da Capo | 48 |
| Choice Wild West | 47 |
| Syringa Somewhere Over The Rainbow | 47 |
| Unjans Pallawan | 46 |
| Punapaulan Magnus | 44 |
| Genesis Navajo Red | 42 |
| El Khyrias Tell Me A Secret | 41 |
| Qamari's Rainbow Rider | 40 |
| Applause The Tin Man | 36 |
| El Khyrias Up-To-Date | 36 |
| Pacific Pride of Stormhill | 36 |
| Kyros von Katwiga | 35 |
| Chapeau-Claque Forbidden Lover | 34 |
| Neliapilan Villiafgaani | 34 |
| Gold´n Copper Blue Print | 33 |
| of Zlazano Valentino | 33 |
| Choice Daddy Be Cool | 31 |
| Al Rashid's Bodacious | 30 |
| Choice Be A Pepper | 30 |
| Sonate's Flibbertigibbet | 30 |
| Yesterday Today And Tomorrow | 30 |
| Boxadan Playboy In Black | 29 |
| Boxadan Double Trouble | 28 |
| Dur-i-Durrans Masquerade | 26 |
10
uroksella 20-24 jalostuspanosta
12 uroksella 15-19 jalostuspanosta
18 uroksella 10-14 jalostuspanosta
49 uroksella 5-9 jalostuspanosta
11 uroksella 1-4 jalostuspanosta
Yhteensä 133 eri urosta
Kuva 1.
Jalostuspanoksia tarkastelemalla näkyy, että esimerkiksi kärkiuroksen Boxadan Xercise Makes Masterin vaikutus suomalaiseen afgaanikantaan on paljon laajempi kuin sen omia jälkeläisiä laskemalla voisi päätellä. Masterille syntyi kaudella 1988-2002 Suomessa vain kaksi pentuetta, yhteensä 11 jälkeläistä. Jalostukseen on näiden lisäksi käytetty myös useita sen ulkomailla syntyneitä poikia. Master oli isoisien kärjessä jo ajanjaksolta 1984-98 tehdyssä tarkastelussa, mutta sen vaikutus on entisestään laajennut, 92 jalostuspanoksesta 110 panokseen. Toisena oleva El Khyrias Public Relation oli edellisessä tarkastelussa kuudennella sijalla 73 jalostuspanoksella. Kolmantena oleva Achilleus ei tällä tarkastelukaudella ole saanut enää uusia lapsenlapsia.
Suomalaisten afgaanien sukupolven väli on noin 5 vuotta, jos mittapuuna pidetään synnyttävien narttujen keski-ikää (5,1 v vuosina 1988-2002). Tarkastelujaksolla 1988-2002 on syntynyt keskimäärin 83 pentua vuodessa, mistä saadaan yhden sukupolven lukumääräksi 415. Tämä tarkoittaa isoisille 830 jalostuspanosta, josta 5 % on 41,6 eli vajaa 42 panosta. Tämän määrän ylittää 15 urosta, joilla on yhteensä 893 jalostuspanosta. Jos jokainen niistä olisi tuottanut vain 5 % sukupolvesta, jalostuspanoksia olisi kertynyt 15 x 41,6 = 624 jalostuspanosta. Ylituotantoa on siten 893 – 624 = 269 jalostuspanosta eli 11 % kaikista jalostuspanoksista.
Toinen tapa tarkastella jalostuspohjan laajuutta on laskea tunnuslukuja sille, miten jyrkkä ja kapea kuvaajan kärki on. Puoleen eniten jalostuspanoksia keränneen uroksen panoksista eli Masterin 110:stä yltää sen itsensä lisäksi vain neljä urosta, eli 4 % kaikista isoisistä. Yhteensä näillä viidellä on 17 % kaikista jalostuspanoksista ja 51 % yhden sukupolven panoksista. Yksin kärkiuroksella on 2,6 kertaa enemmän lapsenlapsia kuin sillä 5 %:n ihanteen mukaan ”pitäisi” olla. Kaksi seuraavaa urosta ylittävät ihanteen noin 2,0 kertoimella. Neljännekseen kärkiluvusta (28 jalostuspanokseen) yltää 31 urosta (23 % uroksista).
Mitä muutoksia?
Suomalaisten afgaaniurosten isoisinä antamista jalostuspanoksista on tehty nyt neljä tarkastelua: vuosilta 1977-91 (Afgaani 1/93), 1981-95 (SA-FA:n juhlakirja 1995), 1984-99 (Afgaaniseminaarin moniste 4.12.1999) sekä nyt 1988-2002. Seuraavassa on esitetty rinnakkain tarkastelujen tuloksena saatuja tunnuslukuja. (Vertailukelpoisuuden saamiseksi kahta ensimmäistä tarkastelua on oikaistu siten, että 5 %:n raja on laskettu jalostuspanosten määrästä eikä pentujen määrästä, kuten niissä oli alun perin tehty).
Jalostuspanosten ylituotannon määrä oli suurimmillaan vuoden 1991 tarkastelussa ja on sen jälkeen selvästi laskenut. Viimeisten neljän vuoden aikana lasku ei kuitenkaan ole jatkunut, vaan suhdeluku on jokseenkin sama (11 %) kuin vuonna 1998. Ylituotanto on kuitenkin merkittävästi harvempien urosten tuottamaa. Tämä näkyy selvästi kuvasta 2, jossa kaikkien neljän tarkastelun käyrien alkupäät on sijoitettu samaan kaavioon. Vanhin tarkastelu on merkitty valkoisella käyrällä ja tuoreemmat asteittain tummemmalla. Käyrien jyrkkyys ja aloituskorkeus vähenee tasaisesti nykypäivään tultaessa, kunnes vuoden 2002 käyrä (musta) kurottuu taas aikaisempien väliin. Käytettyjen urosten lukumäärä on sinänsä kasvanut enemmän kuin suhteessa pentumäärän kasvuun. Suurin osa uroksista on kuitenkin edelleen isoisänä vain yhdelle tai kahdelle pentueelle ja suuremmat jälkeläismäärät ovat harvojen harteilla. Kaikissa tarkasteluissa on ollut havaittavissa tällaista keskittymistä, mutta vuonna 2002 suunta on selvä: 50 %:n ylittäjien määrä oli vain puolet siitä, mitä se on ollut parhaimmillaan.
Kuva 2. Aikaisempien jalostuspanostarkastelujen tulokset.
Yksi tekijä, johon jalostuspanosten tarkastelu ei vastaa, on jalostusurosten keskinäinen sukulaisuus. Kaikille tähänastisille tarkasteluille on ollut tyypillistä, että paljon jalostuspanoksia keränneiden afgaaniurosten listalla on runsaasti isiä, veljeksiä, poikia ja pojanpoikia. Jos käytössä olisi menetelmä, jolla voitaisiin laskea yhteen tällaisten ”poolien” lukemia, kokonaiskuva muuttuisi vielä huomattavasti.
Tuloksia ei kuitenkaan pidä lukea niin, että rotumme olisi tapahtuneen käänteen myötä ”tuhoon tuomittu”. Muutos ei ole dramaattisen suuri, mutta sen osoittama suunta on syytä ottaa jatkossa huomioon. Tilanne voi edelleen huomattavasti muuttua jo muutaman sukupolven aikana. Esimerkiksi ensimmäisen tarkastelun (1977-91) kärkiuros Nord Ch Machir oli kerännyt peräti 151 jalostuspanosta. Vuoden 2002 tarkastelussa kuitenkin eniten jalostuspanoksia keränneistä 33 uroksista enää kaksi polveutuu Machirista.
Jalostustyö on aina tasapainoilua eri päämäärien välillä. Koiraharrastajat on perinteisesti opetettu luottamaan linjasiitokseen ja välttämään ”sillisalaattia”. Kuitenkin jokainen kasvattaja yksittäisillä jalostusvalinnoillaan vaikuttaa koko rodun käytettävissä olevaan geenivarastoon ja siten avaa tai sulkee mahdollisuuksia tulevilta kasvattajilta. Näkökulman on siksi pakko olla yhden pentueen menestystä laajempi. Osaavat ja valistuneet kasvattajat ovat tässä paljon haltijoina.
|
Kuva 3. Tähänastisten tarkastelujen tunnusluvut.