MUDJ – Tazin tie Kabulista TöölöönAnnika Kutilainen
Afgaani 1/93Kun Marikka Purola-Löfstedt ja Tom Löfstedt toista vuotta sitten lähtivät Punaisen Ristin tehtäviin Pakistaniin, he eivät suinkaan kuvitelleet tuovansa mukanaan koiraa. Nyt heidän vaalea Mudjinsa hurmaa töölöläisiä ja puhututtaa afgaani-ihmisiä. Mudj on tazi, Afganistanista.
Perhe viipyi Pakistanissa vuoden. Valokuvissa näkyy suurisilmäisiä lapsia, kauttaaltaan verhottuja naisia, iloisenkirjavia kuorma-autoja, roskia ja vuohia – ja karua, kivikkoista erämaata ja kaiken taustalla siintäviä vuoria. Kaduilla kuljeskelee irrallaan suuria, paksukarvaisia ”nallekoiria”, joiden korvat on typistetty, ilmeisesti koiratappeluiden varalta. Vinttikoiria ei katukuvassa näkynyt.
Löfstedtit ottivat hoitoonsa katukoiran pennun, joka kuitenkin jouduttiin pian lopettamaan parantumattoman sairauden vuoksi. Toiset, kuten eräs Punaisen Ristin sveitsiläinen kenttätyöntekijä ja tämän iranilainen vaimo, ostivat paikallisia hevosia. Tämä pariskunta hankki myös suurella vaivalla, suhteilla ja rahalla vinttikoiran Kabulista, Afganistanista. Pentua odotettiin pitkään, ja lopulta se saatiin salakuljetettua rajan yli Pakistaniin. Miehen työkomennus kuitenkin keskeytyi ja pari palasi Sveitsiin. Vinttikoiran he jättivät Pakistaniin, koska se oli sairastunut pahasti. Pentu oksensi ja ripuloi, eikä näyttänyt todennäköiseltä, että se selviäisi. Sairaanhoitaja, jolle he sen jättivät, ei kuitenkaan pitänyt pennun jälkien siivoamisesta vaan vei sen hevostalliin.
Mudj
syksyllä -92,
1 v 3 kk
Kun Löfstedtit palasivat joululomaltaan Suomesta, sairaanhoitaja ehdotti, että he ottaisivat pennun, koska se oli niin säälittävässä kunnossa. Se oli haavainen, rupinen ja laiha, Marikkan mielestä todellinen ”ruma ankanpoikanen”. Hyvässä hoidossa se kuitenkin toipui ja varttui iloiseksi nuoreksi koiraksi. Uusilla omistajilla oli jatkuvasti ihmeteltävää, sillä aikaisemmat koirakokemukset muodostuivat schäferuroksesta, eikä tämä otus vaikuttanut siihen verrattuna edes koiralta. Pentu oli edellisiltä omistajiltaan saanut nimen Mudjahideen, mikä tarkoitti afgaanien vastarintaliikkeen sissiä. Se sai pitää nimensä, mutta kotikäytössä se lyheni pian Mudjiksi.
Mudj pidettiin yleensä omalla aidatulla pihalla. Silloin tällöin se päästettiin irti maastoon ja se näytti, miten afgaani pystyy juoksemaan vuorenrinteitä ylös alas.
Löfstedtit kertovat, että Punaisen Ristin työntekijöihin suhtauduttiin erittäin torjuvasti, he olivat valkoisia vääräuskoisia ja Marikkankin hiukset olivat säädyttömästi paljaina. Persianlahden sodan jäljet tuntuivat. Heidän autoaan saatettiin kivittää tai heidän suuntaansa sylkeä kadulla. Mudjin kanssa kulkiessa tilanne oli toinen: tosin pakistanilaiset eivät sitä juuri noteeranneet, mutta afgaanit tulivat juttusille. Nämä kyselivät, mistä he olivat saaneet tuollaisen koiran, ja tiesivätkö he, miten hyviä metsästäjiä ne olivat ja että sellainen maksoi yli kahden kuukauden palkan. Heitä varoiteltiin myös, että se voidaan varastaa. Ne, jotka eivät osanneet kieltä, osoittelivat koiraa ja sanoivat ”tazi, tazi”. Koira oli paikallisten suussa ”zac”, mutta vinttikoira oli ”tazi”, ja sitä voi jopa koskettaa. Samalla logiikalla Marikkalle selitettiin, että häntä voidaan kyllä kätellä, koska hän ei ole nainen vaan lääkäri!
Mudj syksyllä -92
Kaupungin laidoilla he tapasivat miehen, jolla oli kolme ruskeaa Mudjia muistuttavaa koiraa, mutta yhteiset kielen puuttuessa juttuun ei päästy. Pakistanissa matkustaessaan he törmäsivät myös toiseen mieheen, jolla oli kaksi samantyyppistä, mutta suurempaa ”vihertävänruskeaa” koiraa narussa, näidenkään alkuperästä ei saatu selvyyttä.
Kun vuosi tuli täyteen, oli selvää, että Mudj lähtisi mukaan Suomeen. Vielä huhtikuussa oli harkittu koiran jättämistä, heinäkuussa se oli jo vallannut paikkansa niin, että jättäminen ei enää tullut kuuloonkaan. Suhteilla järjestyi vientilupa johtavalta eläinlääkäriltä. Lievästi rauhoitettuna Mudj lennätettiin ensin Pakistanin pääkaupunkiin Islamabadiin. Sieltä järjestyi lopulta lukuisten kyselyiden jälkeen lentokonekuljetus Tanskan kautta Suomeen. Tosin Löfstedtit pelkäsivät saavansa Suomeen pakastetun, tassut ylöspäin sojottavan koiran, kun viidennellä soittokerralla lentokonepaikasta ei ollut kuultukaan, mutta sen sijan epäiltiin, tuleekohan tavaratilaan ollenkaan happea! Koettelemusten aika oli kuitenkin Mudjin osalta ohi, sillä matka sujui välilaskuineen kaikkineen onnellisesti.
Ensikosketus suomalaisiin koiriin oli varsin tyly. Koira päästettiin irti sukulaisten mökillä ja – huiskista – se oli tiessään. Lähistöllä asui kaksi schäferiä, joita Mudj lähti iloisesti tervehtimään. Tapaamisesta seurasi rankka tappelu ja tazi suunnisti vähin äänin ja nenä naarmuilla takaisin mökille, missä sen oli jo luultu kadonneen suomalaismetsiin ikiajoiksi.
Suomen oloihin tämä ”afgaanipakolainen” on sopeutunut vähitellen. Pakistanissa oli lähtiessä 40 astetta lämmintä, joten Suomen hellekesä ei juuri lämmittänyt. Kosteassa ilmastossa turkki on alkanut kasvaa, päälakitöyhtö alkaa painua ”körttiläisjakaukseksi” ja selkeän satularajan alta pitenee silkinhohtoinen turkki. Mudj on myös erinomaisen tottelevainen, omanarvontunnosta tinkimättä. ”Kun emme tienneet, ettei vinttikoiraa voi kouluttaa, se oppi istumaankin”, naureskelevat Löfstedtit. Ulkona Mudj voi kulkea Sibeliuspuistossa vapaana, joskin se kerran innostui jahtaamaan autoja edestakaisin Mechelininkadulla ja aiheutti yhden kolarin – sitä vartenhan vakuutukset ovat.
Mudjin ulkonäöstä ansaitsevat erityismaininnan koiran vahvat, esiintyöntyvät sarvennaiset, jotka ainakin minulle kirkastivat käsitteen ”prominent hipbones” syvimmän merkityksen, pitkät, joskaan eivät kovin leveät tassut, joissa on pitkät, vahvat ja joustavat varpaat, tummat silmät, itämainen ilme sekä täydellisen kaunis silmukkahäntä – taatusti ilman hansaplastia. Luonteeltaan koira oli ystävällinen ja rauhallinen, ulkona se kulki ryhdikkäänä ja rähisemättä. Toki se osasi ”lehmäilläkin” tuttuun tyyliin, kun jokin asia ei miellyttänyt. Kaikki tämä on jäntevässä, lihaksikkaassa ja kompaktissa 60-senttisessä pakkauksessa.
Mudj talvella -95 Mielenkiintoinen lisäfakta on, että Sveitsiin tuotiin vuona 1972 Afganistanista tasankotyypin uros Tozi Kalabist, jota käytettiin jalostukseen afganistanilaisen nartun Sheila Karia Ghezol kanssa. Jälkeläiset rekisteröitiin omana rotumuunnoksenaan, Khalag tazina, Sveitsin kennelklubin rotukirjan liiterekisteriin ”livre d’attenteen” kennelnimellä Registan. Ne ovat osallistuneet omana ryhmänään näyttelyhiin ja osoittautuneet nopeiksi ratajuoksijoiksi. Kuvissa nämä koirat muistuttavat suuresti Mudjia. Samaa mieltä olivat Registan-kasvattajat Charles ja Danuta Spaeth: he kirjoittivat Mudjin kuvia nähtyään, että kyseessä on tyypillinen, kaunis tazi-narttu. Yhtä mielenkiintoista on verrata näitä kuvia seitsemänkymmenen vuoden takaisiin kuviin majuri Bell Murrayn Englantiin tuomista tasankotyyppisistä koirista.
Mudjin tulevaisuus on vielä avoin. Todennäköisintä on, että hän jossakin vaiheessa tulee jatkamaan tazien sukua yhteistyössä Registanin kanssa.
Terveisiä Mudjilta!
Annika Kutilainen
Afgaani 1/95Suomen ainoa Afganistanin tuonti Mudj elelee nykyisin tyytyväisenä Imatralla Raimo ja Helga Jyrkisen hellässä huomassa. Kuten kuvista näkyy, hän on aikuistunut sitten viime näkemän. Menohalut ovat kuitenkin ennallaan, ja ”Mussukka” pitää kuntoa yllä paitsi lenkkeilemällä, hiihtämällä ja koppaamalla lumipalloja, myös oma-aloitteisilla karkureissuilla.
Mudj
vuonna -95
Kerrottakoon tässä yhteydessä myös eräs Mudjin töölöläiselämän viime vaiheisiin liittyvä tarina: Yhdellä lukuisista karkumatkoistaan Mudj oli tullut auton tönäisemäksi ja kiidätetty Pieneläinklinikalle toipumaan. Perheen poika oli tapahtuneesta kuohuksissaan kertonut kotona puhelimessa: ”Mudsi jäi auton alle ja poliisi vei sen sairaalaan”. Soittaja oli ollut asiaankuuluvan kauhuissaan: ”Että MITÄ teidän äidille tapahtui!?”
Mudj
talvella -94