JALOSTUKSEN TEORIAA JA KÄYTÄNTÖÄ

Toim. huom. (2003) Nämä artikkelit on julkaistu Afgaani-lehdessä jo 1980-luvulla, mutta ne sisältävät aina ajankohtaista tietoa koiranjalostuksen perusasioista. Artikkelit uudelleenjulkaistaan sillä varauksella, että nykyisessä jalostuskeskustelussa painotukset voivat olla joiltakin osin toisenlaisia ja etenkin perinnöllisten sairauksien osalta on saattanut tulla uudempaa tutkimustietoa. Artikkelit muodostavat kuitenkin niin ansiokkaan yhteenvedon jalostusasioista, että ne on syytä pitää edelleen lukijoiden saatavilla.

Pienten rotujen ongelma

Hilkka Nousiainen
Afgaani 2/86

Lukumääräisesti pienissä roduissa on omat ongelmansa geneettisessä mielessä. Kun vain harvoja yksilöitä käytetään siitokseen, vain pieni osa geeneistä siirtyy jälkipolville. Seuraavassa tarkastellaan erilaisia näkökulmia tähän asiaan, joka nykyisin kovasti kiinnostaa geneetikkoja.

Afgaani kuuluu nykyisellään lukumääräisesti pieniin rotuihin. Olen tarkastellut afgaanitilastoja 20 vuoden ajalta, 1967-1985. Olemme tulossa samaan mistä 1967 aloitettiin: silloin syntyi 9 pentuetta (55 pentua). Välillä (1970-78) pentuja syntyi vuosittain yli sata, v. –74 jopa 207, mutta 80-luvulla pentuemäärä on hiljalleen vakiintunut ja laskenut. Vuonna 1985 syntyi 9 pentuetta (65 pentua).

Eläinlajin – tai koirarodun – kaikki ominaisuudet ovat olemassa sen perintötekijöissä, geenimassassa eli ns. geenipoolissa, joka on kaikkien eri yksilöiden geenit yhteensä. Yhdellä yksilöllä ei voi olla kaikkia olemassa olevia geenejä. Jos paritukset ovat sattumanvaraisia ja kaikki yksilöt jatkavat sukua, geenipoolissa ei juuri tapahdu muutoksia. Geenit jakautuvat sattumanvaraisesti vanhemmilta jälkeläisille, ja jos jälkeläisiä on olemassa tarpeeksi, kaikki vanhempien geenit ovat olemassa jälkeläisryhmässä ja välittyvät edelleen. Jos jälkeläisiä on vähän, osa geenejä häviää.

Kun koiranjalostuksessa aina suoritetaan valintaa ja vain osaa eläimistä käytetään jalostukseen, näillä on vain osa alkuperäisen geenipoolin geeneistä. Kun samoin jatketaan edelleen ja käytetään vielä sukulaiseläimiä keskenään, geenipooli supistuu entisestään. Osa geeneistä häviää ja osa esiintyy kannassa yhä useammin. Haluttuja ominaisuuksia voidaan näin vahvistaa, mutta samalla menetetään paljon geenejä, joista ei edes tiedetä. On olemassa myös paljon geenejä, joilla on epätoivottavia vaikutuksia. Useimmiten ne periytyvät resessiivisesti eivätkä siis ole nähtävissä, ennen kuin valinta tuo ne esiin homotsygotian lisääntymisen myötä. Valinnalla saadaan siis esiin ja vahvistetuksi sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia.

Sisäsiitos

Sisäsiitoksella tarkoitetaan lähisukulaisten parittamista keskenään. Esimerkiksi isä-tytär-, äiti-poika- tai täyssisarusyhdistelmä nostaa 25 %:lla homotsygoottien geeniparien määrää. Tällä tavalla jatkamalla saadaan osa geenejä häviämään kokonaan samalla kun osa kahdentuu. Lievemmällä sisä- tai linjasiitoksella vaikutus ei ole yhtä dramaattinen, esim. serkus-, setä-veljentytär- yms. yhdistelmiä voidaan jatkaa sukupolvia joutumatta samalle homotsygotiatasolle.

Lukumääräisesti suuressa koirarodussa sisä- tai linjasiitos voi olla hyvä keino vakiinnuttaa ominaisuuksia linjoihin, kun samalla on kuitenkin käytettävissä paljon muuta jalostusmateriaalia. Pienissä roduissa, joissa pentueita syntyy vähän ja paljon koiria jää tämän takia pois jalostuksesta, voidaan jo yhdessä sukupolvessa menettää suuri osa geeneistä.

Tehokas lukumäärä

Ihanne pienessä rodussa olisi, että yhtä monta urosta ja narttua käytettäisiin jalostukseen kussakin sukupolvessa, eli että jokaisella pentueella olisi eri vanhemmat, jolloin mahdollisimman suuri osa geenipoolista olisi mukana antamassa muuntelua. Jos pentueita syntyy sukupolvessa 50, niillä olisi 50 eri isää ja emää. Tähän ei koiraroduissa koskaan päästä. Pitkäaikaisilla kasvattajilla on omat suunnitelmansa tiettyjen narttujen ja urosten käytöstä, ja uudemmat kasvattajat käyttävät ehkä mieluiten näyttelyvoittajia tai jo hyviksi havaittuja siitosuroksia. Nartut saavat harvemmin kovin monta pentuetta meidän rodussamme, mutta joitakin uroksia voidaan ja ehditään vuosien kuluessa käyttää hyvinkin paljon. Tällöin jälkeläiset saavat harvoilta uroksilta yhtä paljon geenejä kuin paljon useamman nartun muodostamalta ryhmältä.

Tehokas lukumäärä on tietyn kaavan mukaan laskettava genetiikan käsite, joka antaa käytettävien urosten ja narttujen epätasaisen jakauman pohjalta luvun, joka vastaa ihannejakautumassa (yhtä monta urosta ja narttua) käytössä olevien siitoseläinten lukua.

Urosten  Lukumäärä	Narttujen  Lukumäärä
	5	10	20	50
1	3,3	3,6	3,8	3,9
2	5,7	6,7	7,3	7,7
5	10,0	13,3	16,0	18,2
10	13,3	20,0	26,7	33,3

Jos yksi uros astuu vaikkapa 50 eri narttua, tehokas lukumäärä ei nouse koskaan yli neljän, eli mukana olevien geenien suhteen tilanne on sama, kuin jos olisi käytetty koko sukupolvessa vain kahta narttua ja kahta urosta jatkamaan sukua. Tai jos sukupolvessa käytetään 10 narttua mutta vain kahta urosta, tehokas lukumäärä ei koskaan nouse yli 8:n – eli tilanne on sama, kuin jos ihannetilanteessa käytettäisiin neljää urosta ja neljää narttua. Tehokas lukumäärä ei saisi koskaan alittaa 60-70:n rajaa.

Suunnitelmallinen sisäsiitoksen välttäminen

Pienissä roduissa voidaan välttää geenien häviämistä sillä, että jokaisessa suvussa tai linjassa pyritään käyttämään jalostukseen yhtä monta urosta ja narttua kunkin isä-äitiparin jälkeläisistä. Jos tämä ei ole mahdollista, pyritään käyttämään myös veli- ja sisarpuolia, serkkuja jne. eikä vain tiettyä haluttua urosta. Tallöin voidaan säilyttää perinnöllistä muuntelua ja kuitenkin suojata kantaa niin pitkälle kuin mahdollista sekä satunnaisen valinnan että sisäsiitoksen negatiivisilta vaikutuksilta.

Tahaton sisäsiitos

Kuten edellisestä on jo käynyt ilmi, joudutaan pienessä koirakannassa tahtomattakin helposti sisäsiitostilanteeseen: kun koirakannan tehokas lukumäärä käy liian pieneksi, tai kun käytetään liian harvoja siitoseläimiä – vaikka yritettäisiin välttää lähisukulaisten parituksia – joudutaan kuitenkin aivan samaan tilanteeseen kuin sisäsiitoksessa. Suuri osa geenipoolista jää siirtymättä seuraaville sukupolville. Vain osa geeneistä on mukana, osa häviää kokonaan.

Jalostussuunnittelu

Erilaiset perinnölliset häiriöt ja viat koirarodussa johtuvat suurelta osin edellä esitetyistä syistä. Sattuman vaikutukset ovat sitä suuremmat mitä vähemmän eläimiä kannassa on. Jalostusvalinta lisää ja kasaa tiettyjä geenejä toisten kustannuksella. Liian pieni kanta ja yksipuolinen urosten käyttö (ns. matadorijalostus) johtavat uusien resessiivisten aikaisemmin tuntemattomien vikojen ja virheiden esille tuloon ja lisääntymiseen. Pitää muistaa, että geneettisesti virheettömiä eläimiä ei ole olemassa.

Jalostuksen suunnittelussa lukumääräisesti pienissä koiraroduissa pitäisi edellä esitetyt asiat huomioida. P-E Sundgren ehdottaa joitakin malleja jalostussuunnittelulle. 

1. Yhdellä uroksella ei saa olla enempää kuin 5 % jälkeläisiä sukupolvessaan. Suurissa roduissa luvun pitäisi olla n. 2 %. Näin ollen jalostukseen käytettävien urosten lukumäärä sukupolvessa ei saa olla alle 20 ja mieluiten sen pitäisi olla yli 50.

Meillä on urosten lukumäärä (yli 20 per sukupolvi eli keskimäärin 5 vuotta) ylitetty, mutta yli 50:n se ei ole ollut muulloin kuin suurien rekisteröintivuosien aikaan. Alkuvuosina 1967-71 käytettiin 30 urosta 63 nartulle ja tuloksena oli 75 pentuetta. Kolmen-neljän pentueen isät jäävät 5 %:n tuntumaan, reilusti yli menevät Panameric of Stormhill (19 %), Rashik del Flamante (11 %), Emigrant del Flamante (8 %) ja Tuohi-Tikan Tuulihattu (7 %). Seuraavalla viisivuotiskaudella syntyi 111 pentuetta, joista Emigrant del Flamantella 19 %, Goldshadow Emiirillä 12 % ja muut jäävät 5 %:n pintaan, sillä suuresta pentuemäärästä johtuen kuuden pentueen isät jäävät 5,4 %:iin. 1970-luvun loppupuolella uroksia käytettiin tasaisemmin, eniten käytetyt olivat lähellä 5 %:ia, mutta 1980-luvulla (1981-85) on joidenkin urosten osuus noussut yli muiden: Choice Wild West 10 %, Neliapilan Villiafgaani 8 % ja Tuohi-Tikan Pelimanni 6,5 %.

2. Jalostukseen käytettävien narttujen lukumäärän pitäisi olla vähintään 70.

Suomessa ei tähän määrään ole päästy yhden sukupolven aikana. Alkuvuosina 1967-72 päästiin kuudessa vuodessa 79 narttuun, jotka 38 eri uroksen kanssa saivat 102 pentuetta. Viimeisimpien seitsemän vuoden aikana (1979-85) on käytetty 61 narttua (ja 42 urosta), vaikka pentueita on 84.

3. Ennen kuin yllä oleviin lukumääräisiin tavoitteisiin on päästy, pitäisi jalostusvalinta rajoittaa vain siihen, että ilmiselvästi siitokseen sopimattoman yksilöt jätetään käyttämättä, mutta valintaa ei muuten suunnata erityisiin ulkomuodollisiin tai muihin ihanteisiin.

Sundgren esittää muitakin ehdotuksia toimenpiteiksi, mm. näyttelypalkintojen kytkemistä jalostustavoitteisiin, ja rekisteröintirajoituksia joko niin, että yhdellä uroksella saa olla kolmivuotiskautena n. 30 jälkeläistä (enempää ei rekisteröitäisi), tai niin, että jos uros on tuottanut 25 % kolmivuotiskauden rekisteröidyistä pennuista, sen jälkeläisiä ei enää rekisteröidä.

Koska Suomessa eri uroksia on käytetty hyvin eri aikoina – toisia paljon parin vuoden aikana, toisia jopa kymmenen vuoden ajan – niiden vertailu tasapuolisesti on vaikeaa. Kolmivuotiskaudet antavat ehkä selvimmän kuvan siitä, missä mittakaavassa eri uroksia on käytetty. Niinäkin vuosina, jolloin pentuja syntyi paljon, oli 3-4 pentuetta kolmivuotiskautena maksimi yhdelle urokselle, että prosenttiluku olisi jäänyt alle viiden. Nykyisin, kun pentueita tulee vähemmän, ei yhdellä uroksella pitäisi olla kahta pentuetta enempää kolmivuotiskautena.

Korkeimpiin lukuihin Suomessa nousee Emigrant del Flamanten osuus, joka oli suurimmillaan 1971-73 28 % pentueista ja neljänä muuna kolmivuotiskautena vuosien –69 ja –75 välillä myöskin yli 10 % eli 22,4 %, 20,4 %, 12,9 % ja 11 %. Panameric of Stormhillin osuus oli 21,7 % vuosien 1968-70 pentuemäärästä ja kolmena muuna kautena vuosien –67 ja –72 välillä 18 %, 17,6 % ja 13 %. Dynasty’s Thunder’n Lightenin saa osalleen 1976-78 18 % ja kahtena muuna kautena 17,6 % ja 10 %. Rashik del Flamanten osuus oli suurimmillaan 1970-72 16 % ja kahtena muuna kautena 12,7 % ja 12,5 %. 

Goldshadow Emiiri vastasi 13 %:sta pentueita 1972-74 ja seuraavana kautena jo 15,7 %:sta. Tuohi-Tikan Talismanin osuus oli 12 % 1979-81 ja yli 10 % kahtena muuna kautena. Al-Faraz Dondurman osuus oli 12 % 1980-82. 1980-luvulla on vain kolme 10 %:n ylittäjää: Tuohi-Tikan Pelimanni 1983-85 11,4 %, Choice Wild West 14,3 % 1982-84 ja yli 10 % myös kahtena muuna kautena, sekä viimeisimpänä kautena 1983-85 Neliapilan Villiafgaani 14,3 %.

Hyvä ehdotus jalostuspohjan laajentamiseksi ja muuntelun säilyttämiseksi on myös Huttilla: joka sukupolvessa käytetään 20-30 uutta urosta (”testattavaa”) ja viittä ennen jo testattua, jotka eivät välttämättä ole valioita, valioiden jälkeläisiä tai näyttelyvoittajia, vaan parhaiden siitoskoirien jälkeläisiä. Kun maltetaan odottaa, minkälaisia jälkeläisiä em. 20-30 uutta siitoskoiraa saavat, valitaan näistä sitten parhaat 10-20 % eli 2-6 parasta urosta, joita voidaan käyttää myöhemmin uudelleen. 

Eri lähteistä koonnut Hilkka Nousiainen
mm. 
Per-Erik Sundgren: eri kirjoituksia
Hutt: Genetics for Dog Breeders