Sukujuuret Afganistanissa - takki länsimailta?

Annika Kutilainen
Afgaani 4/95

Osa 1

Afgaaninomistajana eläminen on yhdistelmä tarunhohtoista mystiikkaa ja rapaista, roskaista arkea. Afgaaniväki ylpeilee koiriensa eksoottisella alkuperällä ja itämaisella luonteella. Toisaalta kennelmaailmassa ihaillaan afgaania näyttävänä, upeaturkkisena ja menestyvänä näyttelykoirana. Paljonko afgaaneissamme onkaan sitä vuoristojen villiä metsästäjää?

Niille, jotka eivät ole perehtyneet rodun historiaan, lienee syytä kertoa, että Afganistanissa ei juoksennellut - eikä juokse vieläkään - Pahlavi Putting On The Ritzin näköisiä koiria. Saadaksemme käsityksen siitä, mitä rotumme nyt on, kannattaa hieman tarkastella suoraan Afganistanista tuotuja koiria. Sekä vuosisatamme alussa tuodut kantakoirat että myöhemmät tuonnit näyttävät nykyisiin voittajakoiriin verrattuna selvästi erilaisilta. Nykyafgaaneihin tottuneeseen silmään 1920-luvun afgaanit näyttävät raskaspäisiltä, kevytturkkisilta ja takakorkeilta. Kuitenkin kaikki tämän päivän koirat polveutuvat suoraan niistä. Jalostuksessa on siis tultu roimasti eteenpäin, vai onko?

Nykyinen länsimainen afgaani on paitsi alkuperäinen itämainen rotu, myös pitkäaikaisen, tietoisen jalostuksen tulos. Vaikka afgaani on kotimaassaan ollut kovassa työssä käytetty metsästyskoira, länsimaissa sitä on odottanut toisenlainen käyttö. Rodun eurooppalaisena alkukotina oli Englanti, jossa koiranäyttelyt kehittyivät jo viime vuosisadan lopulla tärkeäksi harrastukseksi. Niillä oli myös suuri merkitys uusien rotujen esittelyssä ja suosituksi tekemisessä. Niinpä rodun kasvattajien kannatti alusta alkaen suosia sellaista afgaanityyppiä, joka menestyi näyttelyissä, tuottivathan näyttelyt lisää mainetta ja pennunostajia. Sukupolvi sukupolvelta valittiin jatkoon ne, jotka parhaiten tyydyttivät uuden ympäristön tarpeita: olivat ulkonäöltään miellyttäviä, turkiltaan tarpeeksi näyttäviä ja luonteeltaan tarpeeksi kilttejä kotikoiriksi. Pieni esimerkki: me nykyharrastajat emme varmasti haluaisi elää sellaisten koirien kanssa kuin esimerkiksi Afganistanista vuonna 1925 tuotu Khan of Ghazni, joka senaikaisen lehtikirjoituksen mukaan hyökkäsi puistossa naisen kimppuun, kaatoi hänet maahan ja puri häntä useita kertoja. Kuitenkin Khan oli kotimaassaan arvostettu metsästäjä. Vielä 1950-luvulla afgaanilla oli Pohjoismaissakin maine villinä ja vaikeasti käsiteltävänä koirana.

Majuri Bell-Murray ja kolme hänen afgaaniaan; keskellä Baluch

Ensimmäiset afgaanit nähtiin Englannissa jo 1880-kuvulla, mutta pysyvä kasvatustyö alkoi vasta neljä vuosikymmentä myöhemmin. 1920-luvulla Englantiin tuotiin lähinnä kahdentyyppisiä koiria Afganistanista ja sen lähialueilta. Majuri Bell-Murrayn ja hänen kälynsä Jean Mansonin maahantuomat koirat olivat korkeajalkaisia ja kevytrakenteisia ja niillä oli suhteellisen kevyt turkki. Joissakin, esimerkiksi Baluch-nimisessä uroksessa, oli nykysilmin katsottuna tunnistettavia salukin piirteitä: pään ja silmien muoto, sileäkarvainen päälaki, niukka karvoitus ja suora hapsuhäntä. Paikalliset heimot eivät kuitenkaan erotelleet koiriaan salukeihin ja afgaaneihin sellaisina kuin me ne nykyään miellämme, vaan heimojen kohdatessa myös koirakannat sekoittuivat ja hyviä metsästyskoiria saatettiin vaihtaa lahjoina heimojen kesken. Näitä ns. Bell-Murray-tyypin tai tasankotyypin kantakoiria oli kaikkiaan yhdeksän: kantapari olivat kermanvärinen narttu Begum ja kullanvärinen uros Rajah. Muita tuonteja olivat Baluch, Ooty ja kantaparin tyttäret Eng Ch Ranee ja Kanee. Joukossa oli myös salaperäinen narttu Pushum, joka poikkesi muista melkoisesti. Se oli muita raskaampi rungoltaan ja päältään, runsasturkkinen ja notkoselkäinen, ilmeisesti jo iäkkäämpi koira. Väriä lukuunottamatta se muistutti enemmän majuri Ampsin Ghazni-koiria kuin Bell-Murrayn koiria. Pushum oli se koira, jolta kaikki nykyiset brindlet ovat värinsä perineet. Se oli ainoa brindle-värinen Afganistanin tuonti, joskin muita brindlejä tazeja on nähty Afganistanissa. Muut Bell-Murray-koirat olivat väriltään vaaleita: kullanvärisiä tai maskittomia cremejä. Huomattavaa on, että Englannin kosteissa ilmasto-oloissa jo toisen polven Bell-Murray-koirat kasvattivat vanhempiaan suuremmat turkit.

Bell-Murrayn tytär Pushumin (vas.) ja Begumin kanssa.

Majuri ja rouva Amps palasivat Englantiin Intiasta viisi vuotta myöhemmin mukanaan neljä koiraa, ja vähän myöhemmin he toivat vielä puoli tusinaa lisää. Ampsit olivat aloittaneet kasvatustyön Ghazni-nimellä jo Intiassa, jonne majuri Amps oli hankkinut koiria Afganistanin vuoristoisista pohjoisosista. Nämä koirat olivat majuri Bell-Murrayn koiria raskastekoisempia, matalaraajaisempia, voimakkaammin kulmautuneita ja runsasturkkisempia, mutta niillä oli silti selkeät satulat ja paljaat ranteet. Eräiden kirjoittajien mukaan tämä koiratyyppi, ns. vuoristotyypin afgaani, on voinut syntyä salukityyppisten vinttikoirien risteytyessä paikallisten molossityyppisten paimenkoirien kanssa. Voimakkaampi rakenne ja "apinanaama" olisivat peräisin näiltä. Kun katsoo kuvaa tiibetiläisestä vinttikoira-paimenkoira-risteytyksestä Sha Kyi-rodusta, ajatus ei tunnu kovin kaukaa haetulta.

Tiibetiläinen Sha-Kyi -koira.

Esimerkillisimpiä tämän tyypin edustajia olivat urokset Eng Ch Sirdar of Ghazni ja Khan of Ghazni, ja Ampsit käyttivätkin etupäässä niitä siitokseen. Ne muistuttivat eniten maahan vuosisadan alussa tuotua Zardinia, joka valittiin rodun ihanteeksi ja jonka mukaan sittemmin kirjoitettiin ensimmäinen rotumääritelmä. Mutta Ampsien koirien joukossa oli myös sellaisia yksilöitä, etenkin narttuja, jotka eivät olisi pistäneet silmään Bell-Murray-ryhmässä seistessäänkään. Esimerkiksi narttu Roshni of Ghazni oli hyvin pitkäraajainen ja kevytturkkinen, kuten myös monet sen ja Sirdarin jälkeläisistä. Näitä oli mm. Eng Ch Asri-Havid of Ghazni, bl/tan uros, jonka peilit ulottuivat kyynärpäihin. Ilmeistä on, että lähes kaikki Ghazni-nartut olivat kevytturkkisia, eivätkä Ampsit käyttäneet julkisuudessa muita kuin Khanin ja Sirdarin kuvia. Ghazni-tyyppiä vahvistivat muutamat myöhemmät Afganistanin tuonnit, kuten punainen narttu Afroz (1925) ja kermanväriset urokset Shahzada (1925), Ardmore Anthony (1929) ja Lakki Marwat (1928), jotka olivat hyvin runsasturkkisia. Näistä koirista ei kuitenkaan ole säilynyt valokuvia, vaan arviot niiden ulkonäöstä perustuvat lehtikirjoituksiin ja niiden jälkeläisten ulkonäköön.

Khan of Ghazni

Roshni of Ghazni

Näiden kahden tyypin kasvattajat kävivät keskenään armotonta taistelua. Kumpikin pyrki kiivaalla lehtikirjoittelulla todistamaan, että juuri hänen tyyppinsä oli oikea ja alkuperäinen afgaaninvinttikoira ja että toinen oli saanut hankittua vain afgaanien hyljeksimiä toisen luokan sekarotuisia. Rouva Amps moitti Bell-Murray-koiria etenkin turkin puutteesta epäillen niitä salukiristeytyksiksi. Ghazni-koirien heikko kohta oli taas niiden koko, esimerkiksi voittoisa Sirdar of Ghazni oli säkäkorkeudeltaan vain 24 tuumaa (61 cm), kun taas Bell-Murray-urokset olivat 30-32-tuumaisia (78-81 cm). Rouva Amps puolustautui urheasti väittäen, että Sirdar oli pentuna katkaissut kaikki neljä jalkaansa ja jäänyt sen takia pienikokoiseksi. Rotumääritelmäkin uusittiin useaan otteeseen, ja ihanneafgaaniin lisättiin piirteitä milloin Ghazneista, milloin Bell-Murray-koirista. Kirjoittelun tuoksinassa tuntui unohtuvan, että kummankin kasvattajan kantakoirissa oli toistakin tyyppiä muistuttavia yksilöitä ja että ilmeistä oli, että Afganistanissa esiintyi kummankin tyyppisiä koiria. Molempien tyyppien olemassaolo näkyy vielä meidänkin aikamme Afganistanin tuonneissa: eri puolilta maailmaa olevat ihmiset ovat toisistaan tietämättä, onnistuttuaan hankkimaan koiria Afganistanista, tuoneet sekä vuoristo- että tasankotyyppiä edustavia koiria. Paikallisten mielipidettä oikeasta tyypistä eivät imperiumin edustajat vaivautuneet tiedustelemaan.

Sirdar of Ghazni (takana) tyttärensä Susanin kanssa.

Viime kädessä suuren yleisön maku ratkaisi ja Bell-Murray-narttujen omistajat alkoivat astuttaa koiriaan Ampsien uroksilla. Sekoitukset menestyivät vielä vanhempiaan paremmin näyttelyissä, ja näin englantilaiset kasvattajat yhdistivät turkin, koon ja jalouden luoden vähä vähältä nykyaikaisen näyttelykoiran. Tunnetuimpia alkuaikojen sekoitustuloksia olivat mm. Eng Am Ch Badshah of Ainsdart (Sirdar x Ku-Mari of Kaf), josta tuli yksi amerikkalaisen afgaanikannan kantaisiä, ja sen poika Eng Ch Westmill Tamasar. Puhtaan Bell-Murray-tyypin kannattajat kävivät yhä harvemmiksi. Jean Manson muutti Majuri Bell-Murrayn koirien kanssa Skotlantiin ja kasvatti siellä tasankotyypin afgaaneita kennelnimellään of Cove 1930-luvun puoliväliin asti. Neiti Denyerin of Kaf -kennel pysyi tasankotyypissä, samoin kapteeni Waterlow Foxin of Wyke, jolle neiti Denyer lahjoitti koiransa muuttaessaan maasta. Näiden koirien jälkeläisiä astutettiin kuitenkin Ghazni-koirilla. Viimeinen puhdas Bell-Murray-tyypin koira oli mustamaskinen cream uros Kulli Khan of Kuranda, joka syntyi 1929 (Potentate x Tarza). Sillä oli neljä polvea tasankotyypin koiria takanaan. Se sai jälkeläisiä sekoitetuista linjoista olevien narttujen kanssa, mm. Ch Taj Akbar of Chaman, ja se löytyy niiden kautta yhä nykykoirien sukutauluista.

Westmill Tamasar

Samoihin aikoihin esitettiin kyllä toisenlaisiakin mielipiteitä. Hollantilainen rodun pioneeri, kasvattaja-tuomari Han Jüngeling (Barukhzy) oli sitä mieltä, että kyseessä oli kaksi eri rotua. Näkemystään hän perusteli muun muassa sillä, että Bell-Murray-tyypin koirat tuottivat keskenään astutettuina puhtaasti Bell-Murray-tyyppisiä jälkeläisiä, ja samoin Ghazni-tyypin koirat keskenään Ghazni-tyyppisiä jälkeläisiä. Hän herätti huomiota myös näyttelyissä arvostellessaan jakamalla koirat tyypin mukaan kehän eri laidoille ja valitsemalla niistä erikseen kummankin tyypin parhaat. Kasvattajana hän oli sillä kannalla, että tyypit täytyisi pitää erillään, ja englantilaisten alkaessa astuttaa erityyppisiä koiria keskenään Han Jüngeling pitäytyi Ghazni-tyypissä yrittäen minimoida Bell-Murray-veren määrän. Samalla linjalla jatkoi toinen hollantilainen kasvattaja Eta Pauptit van de Oranje Manege -kennelissään, ja vielä nykyään afgaanimaailmassa on kasvattajia, jotka pitävät elämäntehtävänään säilyttää Ghazni-linjat niin puhtaina kuin mahdollista. Nämä kasvattajat ovat perustaneet keskenään vdOM-klubin (1969), joka pitää kiertokirjeillä yllä yhteishenkeä. Tunnetuimpia vdOM:läisiä ovat Erika Rödden von Katwiga Saksassa, Greveltien el Kharaman Hollannissa, B M Skiltonin El Tazzi Australiassa ja Lila Wadsworthin House of Oranje Yhdysvalloissa.

Nykyisin jako tasanko- ja vuoristotyypin afgaaneihin tuntuu rodussa menettäneen paljolti merkityksensä, vaikka silloin tällöin syntyykin yksilöitä, joissa on korostuneesti Bell-Murray-tyypin piirteitä. Kehitys on kulkenut latujaan ja afgaaninvinttikoira on levinnyt kuudelle mantereelle, joilla on esitetty erilaisia versioita rodun ihanteesta. Afgaaniharrastajien puheessa kuuleekin useammin sellaisia käsitteitä kuin englantilainen, saksalainen, amerikkalainen ja pohjoismainen afgaanityyppi. Kussakin näistä maista on tietysti kaiken tyyppisiä afgaaneita, mutta nämä käsitteet kuvaavat stereotyyppisesti tietynlaisia ominaisuuksia. Saksalainen afgaanityyppi kattaa edellä kuvatut vdOM-linjan afgaanit - joskin kuvia katsoessa joskus vaikuttaa siltä, että Ghazni-koirat ovat kovasti rotevoituneet sitten 1920-luvun. Amerikkalainen afgaani on jalo, vauhdikkaasti liikkuva, takakenoon asti ryhdikäs ja hyvintrimmattu, englantilainen taas kookas, kullanvärinen, valtavaturkkinen ja ilman satulaa. Ja meidän pohjoismaisen tyyppimme alle luetaan tietysti ne Hazztaferin näköiset koirat.

- Myöhempinä aikoina Afganistanista tuotuja koiria, niiden tyyppieroja ja vaikutusta jalostukseen, tarkastellaan jatko-osassa.

Artikkelisarjan osa 2