SARJASSAMME 60-LUVUN VAIKUTTAJIA

SF S MVA Tajmahal Anya 1959-1968

Anna-Leena Konttinen
Afgaani 2/84

Vanhojen koirien eli ”uuden aallon” alun rivissä tulee mieleeni perheemme ensimmäinen afgaani Ani, Tajmahal Anya. Siihen aikaan ei Suomessa ollut yhtään nuorta narttua ja ainoa sulhaseksi sopiva oli Tajmahal Abd-Ul-Djari, dominovärinen nuori uros, jonka morsiameksi Ani tuli Ruotsista. Pian Anin jälkeen tuli muitakin sieviä tyttöjä Suomeen. Ani oli pienikokoinen ja elegantti, hyvin vaalea narttu, jolla oli tosi musta maski ja hieno aatelisnenä. Pienenä se muistutti lampaan vuonaa.  Nuuksion kesähuvilalla se aiheutti meille monta levotonta hetkeä. Olimme tottuneet ympärillämme aina häärivään spanielipoika Tossuun, mutta Anille se ei sopinut lainkaan. Se lähti maailmaa tutkimaan ja katosi usein moneksi tunniksi. Kaulapantaan piti laittaa puhelinnumero ja sen perusteella palautettiin tuo ”kummallinen koira” milloin miltäkin suunnalta ja usein perusteellisen märkänä uintireissujen jälkeen. Monta kertaa se ohjasi vieraittemme autoja kotiinpäin juosten auton edessä.

Näin jälkeenpäin tuntuvat kaikki näyttelyvoitot merkityksettömiltä, mutta luonteenpiirteet tulevat yhä enemmän mieleen. On jännittävää löytää niitä jälkeläisissä. Yksi ainoa näyttely on minulle todella jäänyt mieleen – se, josta Ani sai Messuhallissa vara-cacibin 13 kk:n ikäisenä (siis nuorten luokassa!) englantilaiselta Stanley Dangerfieldilta. Olimme suoraltaan lyötyjä hämmästyksestä, tottumattomia näyttelyihinkin. Anista ei koskaan tullut mitään ”Suurta Tähteä” emmekä sitä odottaneetkaan.

Sinä ensimmäisenä kesänä tein pahan virheen. Kasvattajalta olin saanut ohjeen antaa kesäpennullemme kerran päivässä kananmunan keltuaiseen sekoitetun Calfosum-jauheannoksen ja AD-vitamiinia monta tippaa. Vitamiinit olivat liikaa – pienempi määrä kerran viikossa olisi riittänyt, sillä kesän aurinkohan synnytti D-vitamiinia jo turkissakin. Ani sai pahan ihottuman, joka parani, kun keksimme lopettaa vitamiinit moneksi viikoksi.

Turkin hoidosta emme tietäneet mitään. Karstasimme karvat poikki ja kesti kauan, ennen kuin huomasimme pesussa käyttää kuiville hiuksille sopivaa shampoota. Vähitellen vuosien varrella tuli oikeat opit turkin hoidossa ja pesuaineitten laatukin monipuolistui ja parani.

Sanovat, että vinttikoira metsästää ainoastaan näön avulla. Ei meidän Ani. Näimme aivan selvästi mitä mielessä oli, kun se havahtui haistelemaan tuulen suunnasta tulevia tuoksuja. Ja sitten sitä mentiin. Monta kertaa toruin: Toisit nyt paistin kotiinkin kuten isäsi Jorgi, vaikka se olikin vain kanipaisti naapureitten kanitarhoista. Jorgi eli Crown Crest Kaejorg, yhtä cacibia vaille kansanvälinen valio, tuli Kay Finchin kennelistä, Amerikasta, Ruotsiin. Se taisi olla hyvin Anin tapainen, mutta vanhempana siitä tuli herrasmies, joka käveli emäntänsä rinnalla vapaana keskellä Tukholmaa. Jorgi ja Ani olivat samanväriset. Anin äiti, Tajmahal Yasmine, oli kullanvärinen. Yasminen äiti tuli Suomesta ja hänen mumminsa Englannista. Olen saanut selville, että tämä äitikin oli aikamoinen menijä, viisas ja kiltti, mutta lähti usein ”hieman pyörähtelemään lähiseuduille”, Espoon lahden liepeille.

Talvisin asuimme Helsingissä. Ani sai usein juosta vapaana Tähtitorninmäellä ja Kaivopuistossa. Koska kävimme koirakoulua, se totteli aika hyvin, mutta välillä piti kuitenkin lähteä seikkailemaan. Karkuretki yhden yön jäällä mäyräkoira kavaljeerina ja kilpajuoksu raitiovaunujen kanssa pitkin Bulevardia ja Mannerheimintietä pelästytti minut kunnolla. Kun löysin Anin raitiovaunukiskojen välistä Sokoksen kulmassa, missä ne nukkui keränä ”orkesterin” pauhatessa ympärillä, tuli tippa silmään ja taxi eteen. Anilla oli todella hyvät hermot. Amerikkalaiset taitolentäjät toimeenpanivat näytöksen ja me tirkistelimme sitä Tähtitorninmäellä. Yksi kone lensi kohdallamme puitten latvojen yli ja sitten kovalla pauhulla suoraan ylös. Minä pelästyin niin, että putosin polvilleni maahan pitäen Ania kaulasta kiinni. Mutta Ani seisoi ryhdikkäänä ja katsoi minua kirkkailla silmillään pilkallisesti. Säikähtää nyt mokomaa!

Anilla oli kolme pentuetta Djarin (T, H, O) ja yksi tyttärenpoikansa Tuohi-Tikan Kekäleen (P) kanssa, yhteensä 27 pentua. Un ensimmäiset pennut syntyivät, niitä ihmetteli koko silloinen pieni kasvattaja-alkuryhmämme. Ajatella, ne olivat MUSTAT – mitä nyt vähän vaaleaa vilkkui alta – niillä oli SUORAT hännät, KYÖMYKUONOT ja PUNAISET kirsut! Ani oi mainio äiti. Kun kiltti ystävämme puistovahti tuli pentuja katsomaan ja viipyi hieman pitempään, nousi Ani arvokkaasti pentulaatikostaan, haki vieraan hatun ja antoi hänelle. Vieras loukkaantui eikä jäänyt kahvillekaan.

Ani-Djari-yhdistelmä on onnistunut sekä ulkomuodon että luonteen puolesta. Samoin myös Ani-Kekäle. Löydämme erään yhteisen hyvän koiran sukutaulujen taustalta – myös Jorgin – se on KV MVA Xenos van de Oranje Manege. Se oli dominovärinen, pienikokoinen uros, joka tuli Ruotsiin Hollannista. Hyvin monet Anin pennuista olivat emonsa näköisiä, sekä pelottomia ja reippaita. Anilla ei ole yhtään black-and-tan pentua, dominoa eikä maskitonta.

Ehkä ensimmäinen pentue (5) on meille mielenkiintoisin. Siinä oli aikoinaan melkein voittamaton pari, KV-valiot Tuulihattu (Tony) ja Tuulentrilli (Trilli), SF S MVA Tuulihuiske (Duska), SF MVA Jugendbester Linz Tuulihumma (Ali) ja pullukka Tuulantei jääkaapin vierestä. Tuulantei korvasi tittelit synnyttämällä kuuluisaksi tulevan KV-valion Kekäleen (yhtä kuuluisan Hazztaferin isän). Tonysta kirjoittaa ulkomaillakin tunnettu vinttikoiratuomari Lauri Vuolasvirta SVKL:n 15-vuotisjuhlajulkaisussa Messuhallin näyttelystä: "”..keväällä 1962 vielä nuorten luokassa esiintyen, voitti kaikki rotunsa yksilöt ja myös muiden vinttikoirarotujen tähdet tullen kauneimmaksi vinttikoiraksi ja olisi jo silloin mielestäni ansainnut päästä vieläkin pitemmälle.” Ah sitä äidin ylpeyttä – minun. Trillistä tuli del Flamante –kennelin kantanarttu ja Ali vaikutti Tuulitassun kennelissä. H-pentueesta mainittakoon oma KV-valiomme Hupako, Hopi, jonka merkitys jalostukselle on ollut suuri. O-pentueesta Osakka muutti Ranskaan ja Oona Tanskaan. KV-valioksi tuli myös vaalea kaunotar Opaali, joka sai pennut Opaali-Marlean kennelnimellä. P-pentueesta menivät Ranskaan Pirita ja Polkka sekä Pundjab, josta tuli KV-valio. Oli monta valiota ja sertti-koiraa, upeita pentuja MINUN mielestäni.

Kilpajuoksut olivat mannaa Anille ja myös niille pennuille, jotka sattuivat asumaan tilapäisluontoisten ratojemme läheisyydessä. Nuori Ani-Djari-pariskunta juoksi yhdessä ensimmäistä kertaa Velodromin filmi-esityksessä. Muistan, kuinka pelättiin, että Ani häpäisisi itsensä näin ensi kerralla, mutta se juoksu olikin päivän paras juoksu, puhdas ja jännittävä. Greyhoundit oikaisivat ja vipukat ”harjoittelivat puhtaasti”. Nuori Ani sai monta Suomen Mestaruutta ja vaikka radat olivatkin kehnot ja ehkä ajanottajatkin ”tuoreet”, niin sittenkin olivat tulokset hyvät. Esim. 1961 on 400 m:n aika 34,70 (SVKL:n 15-v juhlajulkaisu). Nuuksion metsät ja kalliot ne lihaksia kasvattivat, samoin harjoitukset Talilla ja hiekkakuopissa. Harjoittelimme melkein joka päivä, jos ilmat sallivat – Ani oli kaksi kertaa mukana Europa-Rennen-kilpailuissa. Itävallassa se oli neljäs finaalissa. Olisi tullut toiseksi, mutta kun juoksu piti uusia, niin matkalainen ei jaksanut enää niin kovasti juosta. Sveitsissä Ani ei päässyt palkinnoille, un oli valeraskas. Itävallassa Ali-poika juoksi nuorten urosten sarjassa, kääntyi ja odotti mutkassa juosten sitten toisten mukana maaliin. Ali oli sellainen veitikka, että juoksi junien kanssa kilpaa Jyväskylän asemalla.

Afgaanit vanhenevat viisaasti ja ihanasti, jos niillä on onnellinen ja sopuisa elämä. Anistakin tuli oikea lady. Viimeiset vuodet se vietti uudessa Lauttasaaren kodissamme. Anista oli mieluisaa kävellä saaren rannoilla ja mietiskellä Myllykallion huipulla. Luulen, että se oli onnellinen nähdessään Hopin kasvavan rinnallaan ja tutustuessaan vävypoikaansa Rikiin.

Sitten eräänä sumuisena syysiltana Ani jätti hyvästit maailmalleen. Kävelimme hiljalleen Myllykalliolla, seisoskelimme jutellen koiraystäviemme kanssa, metsässä oli niin hiljaista ja sumu peitti meren lahden. Emme koskaan päässeet kotiin asti. Ani kävi maaten, vinkaisi ja kuoli. Sen viimeinen leposija on Tikkurilassa Al-Faraz kennelin puutarhassa, Pepita-tyttärensä ja ystäviensä vieressä.

 
Tajmahal Anyan pentueet SA-FA:n galleriassa