Suomen Afgaanit ry:n artikkelikirjasto

Kans & Pohj Mva V-63 Tuohi-Tikan Tuulentrilli 1961-1968
Kans & Pohj Mva V-65 Tuohi-Tikan Tuulihattu 1961-1970

		”Kyllä afgaanikehät ovat nykysinkin upeita, mutta silti en voi unohtaa yhtä koiraa, joka kuin kuningas tuli kehään ja valloitti kaikkien sydämet – se oli Tuulihattu.” Näin minulle kertovat monet kauan aikaa kennelharrastuksen piirissä toimineet ihmiset, varsinkin sellaiset, joilla ei ole ollut mitään tekemistä rodun kanssa. Niin, sellaisena minäkin muistan Tuulihatun ja sen sisaren Tuulentrillin, joka katseellaan vangitsi niin tuomarin kuin yleisönkin.
Kans & Pohj Mva V-65 Tuohi-Tikan Tuulihattu

Kun Tuohi-Tikan kennelissä 24.4.1961 syntyi ensimmäinen afgaanipentue, ihmeteltiin pentujen tummaa ja sileää karvaa… Pianhan ne kuitenkin alkoivat näyttää rotukoiran pennuilta. Kesän alussa muutimme huvilallemme Espoon Nuuksioon ja suurella mielenkiinnolla seurasimme viiden pennun temmellystä. Narttuja oli vain kaksi, Tuulantei ja Tuulentrilli, ja Tei oli jo ajat sitten varattu luokkatoverini perheeseen. Lappeenrannasta tuli soitto – Aulikki Norometsä, koulutyttö, halusi toisen salukin Ashfar Sheeban seuraksi. Salukeja kun ei ollut sai afgaani kelvata. Jännitimme kovasti, kun Aulikki ja hänen äitinsä pentu sylissä lensivät Kar-Airin koneella vanhaan varuskuntakaupunkiin. Sinne se kaunokainen katosi, ajattelimme haikeana. Kolmesta uroksesta oli kaksi jäljellä kotona, toinen niistäkin jo varattuna, kun Satu Nielsen tuli ystävättärensä Carita Lindelöfin kanssa tutustumaan pentuihin. Tuulihumma eli pentunimeltään Humma meni Jyväskylään ja Tuulihattu eli Nappi oli sitten otettava, jos mieli teki pentua. Ja niin Nappi muutti Herttoniemeen. Kolmas uros, Tuulihuiske, oli jo mennyt uuteen kotiinsa Kaivopuistoon.

Ensimmäinen näyttely oli Messuhallissa (nykyinen Töölön Kisahalli) ja 9 ½ kk vanhat pennut arvosteli muiden afgaanien mukana sveitsiläinen Hans Schmidt. Kaikki kolme poikaa saivat kakkosen, kukaan nuorista ei saanut punaista nauhaa. Nuorten narttujen kohdalla tuomari pyysi sihteeriltä lupaa saada antaa poikkeuksellisesti ykkösen. Sihteeri oli hämmästynyt – eihän siihen mitään erikoislupaa tarvita. Nyt oli Schmidt hämmästynyt, sillä Sveitsissä ei saa antaa ykköstä nuortenluokan koiralle. Niinpä Trilli sai sen punaisen nauhansa, oli paras nuori (ainoana, tottakai) ja sai tuomarin lahjoittaman komean sveitsiläisen lehmänkellon upeine koristenauhoineen ylimääräisenä palkintona. Muuten, ryhmämme sai kasvattajaluokan ensimmäisen palkinnon ja oli päivän paras!

Tony, joksi Nappi oli muuttunut, osallistui pari kuukautta myöhemmin toiseen Messuhallin näyttelyyn ja oli Paras Vinttikoira. Ja siitähän se ura urkeni. Minä ja sisareni Raisa olimme hyvin innostuneita näyttelyistä ja otimme Tonyn ja Trillin mukaamme Tukholmaan, Osloon, Kööpenhaminaan jne. Tony voitti RP:n ja RYP:n niin Kööpenhaminassa kuin kahdesti sekä Tukholmassa että Oslossakin. Tukholman ryhmävoittajalle jaettiin Gaselli-pokaali ensimmäisen kerran –65 ja sen sai Tony. (Seuraavana vuonna sen sai Tuulantein poika T-T Kekäle.) Vuonna –65 oli Helsingin Voittajanäyttely Tonylle ja Trillille juhlaa, Tony oli Best In Show ja Trilli paras afgaaninarttu. On syytä ottaa huomioon, että edetessä Best In Show –kilpailua kohden vinttikoiran piti voittaa ryhmä Suuret seurakoirat (vinttikoirat tulivat omaksi ryhmäksi vasta –69). Viimeisen cacibinsa Tony sai –64 Oslossa Fred Curnowilta ja näin siitä oli tullut, alle 3-vuotiaana, ensimmäinen Suomessa syntynyt kansainvälinen valio. Viimeisen voittonsa se sai yli 8-vuotiaana Helsingin Vinttikoirakerhon näyttelyssä kesäkuussa –69, jolloin se oli RP pohjoismaitten suurimmassa afgaanikehässä siihen mennessä (91 afgaania, joista 11 pentua). Tony oli myös Best In Show. Paitsi näyttelyihin osallistui Tony myös juoksukilpailuihin, tosin vaihtelevalla menestyksellä.

		Trillin kansainvälinen debyytti oli Tukholmassa –62, jolloin se sai nuorten luokasta sertin. RP oli Ch Carubas Arab ja paras narttu Ch Tajmahal Kenya II, ja juuri nämä kaksi koiraa lyömällä seuraavana alkutalvena Oslossa tulivat Tuulihattu ja Tuulentrilli kaikkien pohjoismaisten afgaaniharrastajien tietoisuuteen. Kuukausi Oslon jälkeen Trilli voitti Helsingin Voittajanäyttelyssä RP:n ja oli paras vinttikoira. Kaksi kertaa piti yrittää Tanskan cacibia, mutta tulihan se sieltä, Herningistä ja RP:n kera! Juoksuradoilla Trilli oli veljeään parempi, se oli mm. SM-63 200 m:llä.
Kans & Pohj Mva V-63 Tuohi-Tikan Tuulentrilli

Eivät Tony ja Trilli olleet pelkällä silkkityynyllä makaajia. Niin Helsingissä kuin Lappeenrannassakin osallistuttiin koirakouluihin ja muihin afgaanien mielestä ehkä tylsiinkin puuhiin – niinpä Trilli varsinkin harrasti vapaata menoa Lappeenrannan valleilla.

Meillä oli monta mieleenpainuvaa matkaa, lensimme charter-lennoilla ja koirat saivat olla mukanamme, Tony nukkui viereiselle istuimelle kiertyneenä. Usein meillä oli mukana Aulikin Sheeba ja herrasväki Paltion ihastuttava cockerinarttu, punainen Lillabet of Lochnell, Lilli. Eräs matka alkoi ja päättyi seuraavasti: Kööpenhaminaan piti tehdä charter-lento, mutta se peruuntui lentokoneen saatua vian. Lensimme vuorokoneella ja hieman epäröiden lastasimme koiralaumaamme Seutulan vanhalla rahtiasemalla. Isoja koppeja ei ollut riittävästi ja Tony sai osakseen metallikopin, joka köytettiin naruilla pitäväksi, ettei koko laitos olisi hajonnut matkalla. No, illalla odottelimme Kastrupissa koiria, kunnes eräs virkailija tuli ihmettelemään norkoiluamme hallissa. ”Ei tänne mitään koiria ole tullut ja kone on jo matkannut eteenpäin!” Ei oikein naurattanut. No, löytyiväthän nuo neljä, Tony, Trilli, Lilli ja Sheeba. Taksikuski oli itse koiraihmisiä, pani mittarin pois päältä ja ajelutti meitä Kööpenhaminaa näyttäen ennen kuin vei hotelliin. No, entä se matkan päätös? Kun huoneet oli varattu vain yhdeksi yöksi, ei meillä ollut sijaa majatalossa. Kaksi muutakin suomalaista vinttikoiraihmistä oli näyttelyssä, Helmi Pennanen ja Tuulikki Stöckell, ja heidän mukanaan greyhoundnarttu ja whippeturos. Kyllä sopu sijaa antaa ja niin me sen yön vietimme: hotellin siivouskomerossa pukkisängyissä neljä aikuista ihmistä, ja kuka missäkin kiinni greynarttu, whippeturos, cockerinarttu, afgaaninarttu, afgaaniuros ja ah niin ihastuttavasti tuoksuva salukineito Sheeba, jolla oli parhaat päivät! Eiköhän siinäkin tullut näyttöä hyvästä luonteesta! Jaa-a, ei sellaisia matkoja enää taida olla…

Sekä Tuulihatun että Tuulentrillin (ja Tuulantein) merkitys rodun piirissä on erittäin suuri. Nämä nimet löytyvät melkein kaikkien pohjoismaissa syntyneiden nykypäivänkin afgaanien sukutauluista, kenen lähempää, kenen kauempaa. Trilli sai kennel del Flamantessa kaksi pentuetta. Ensimmäisestä pentueesta meni Tosca Ami Högströmin Tazi-Pa-Chenga-kennelin kantanartuksi, Tequila Hilkka Nousiaisen Kirman-kennelin emoksi, Tiara Maria Keskitalolle ja sai del Flamante –pentuja, Tapsia puolestaan meni Saksaan de Nuh-Belaei –kenneliin. Toisesta pentueesta varsinkin ainoalla uroksella, Rashikilla, on ollut merkitystä, sen jälkeläisiä meni kaikkiin pohjoismaihin. Regina meni Tazi-Pa-Chenga-kenneliin.

Tuulihatun merkitys, kuten niin usein on urosten kohdalla, on laajempi. Ensimmäinen pentue syntyi Airi-Maria Fröjdmanin Koh-gard kennelissä, sen jälkeen Tonylla oli pentuja seuraavissa kenneleissä: Goldshadow, el Miharaja, Kirman, el Rahman, Tuohi-Tikan ja el Kama. Kuuluisin pentue oli tanskalaisen Int Ch El Kamas Wadian pentue. Yksi narttu, Najeenah, tuli Tonyn omistajalle Satu Karlssonille Banjosa-kenneliin ja toinen, Nahrimah, meni Ruotsiin Christina Jernbergille el Khyriaan. Ja mitä siitä seurasi, kun Nahrimah aikanaan astutettiin Panamericilla ja Kekäleellä, sehän on jo pelkkää ruotsalaisten suitsutusta.